Länsi-Vienassa, Suomen ja Venäjän rajalla sijaitseva Vuokkiniemen pitäjä on kalevalaisen perinteen ja Karjala-romantiikan kehto. Kalevalamittaista runokulttuuria tarkastellaan nyt ensimmäistä kertaa runoston kokonaisuuden kautta laulajayhteisön omana äänenä. Kulttuurien välissä elänyt yhteisö, rahvas, jäsensi runojensa kautta historiatietoisuuttaan, uskomusjärjestelmäänsä ja identiteettiään suhteessa toisiin – etnisiin ryhmiin, luontoon, tuonpuoleiseen, menneeseen ja tulevaan.

Runoston perusteemojen ja symbolisen systeemin ohella Rajarahvaan laulu luo kuvan kalevalamittaisen perinnelajijärjestelmän dynamiikasta ja tavoista, joilla runoperinnettä käytettiin arkipuheen ja toiminnan autorisoinnissa sekä kulttuurin keskeisten arvojen pohdinnassa. Tutkimus nostaa esiin myös laulajien, yleisön ja runosankareiden performanssissa luodun sidoksen. Laulajat läheistivät myyttiset teemat muuttuviin elämäntilanteisiinsa ja historiallisiin murroksiin. Vuosisatainen perinne, vanhan rahvahan moniääninen puhe särkyi vasta yhteisön kohtalonvuosina 1920–1922.