Aija Saari tutki väitöstyössään vammaisten ja erityistä tukea tarvitsevien lasten osallistumista liikunnallisen iltapäivätoiminnan hankkeissa vuosina 2004–2007. Hän selvitti, millaista kaikille avoin liikunta ja urheilu on, millaisia liikuntakerhomalleja erityistä tukea tarvitseville lapsille on luotu sekä millaisia integraatio- ja inkluusiostrategioita liikuntatoiminnan järjestäjillä on. Lisäksi Saari selvitti perheiden näkökulmia liikunnan harrastamiseen, osallistumiseen ja osallistumisen esteisiin.

Liikunnallisen iltapäivätoiminnan hankkeiden retoriikka lapsilähtöisyydestä ja matalan kynnyksen toiminnasta ei näytä koskevan vammaisia lapsia. Vammaisten lasten ajatellaan kuuluvan ”jonnekin muualle” ja hyötyvän enemmän omissa erityisryhmissään harrastamisesta, tulkitsee Saari.

Liikunnallista iltapäivätoimintaa arvioitiin erityislasten perheiden, ohjaajien, hankekoordinaattoreiden ja liikunnallisen iltapäivätoiminnan hankkeiden hallinnosta vastaavien henkilöiden näkökulmista.

Kaudella 2006–2007 lähes puolet 87 hankevastaavasta ilmoitti kerhoissa olevan mukana erityistä tukea tarvitsevia lapsia. Erityislasten toimintaa järjestettiin kuitenkin pääsääntöisesti omissa erityisryhmissään. Etenkään sellaiset lapset, joilla on jokin näkyvä vamma tai diagnoosi eivät yleisesti ottaen osallistuneet yleisiin iltapäiväkerhoihin. Saari löysi vain kolme kerhoa, joissa oli mukana vammaisia lapsia vammattomien ikätovereidensa joukossa.

Saari selittää vammaisten lasten osallistumattomuutta yleisiin liikuntakerhoihin kolmella seikalla: erityiskoulu- ja palvelujärjestelmillä, jotka eristävät vammaiset lapset omiin ympyröihinsä; perheiden huonoilla kokemuksilla ja epäluulolla yleisiä kerhoja kohtaan sekä liikuntakulttuurin perinteillä.

Kauempana sijaitsevasta erityiskoulusta on vaikea ehtiä niihin vapaa-ajan liikunta- ja harrastuspalveluihin, joihin oman ikäluokan muut lapset osallistuvat. Esimerkiksi koulukuljetuksia ei yleensä voi käyttää kerhoon siirtymiseen. Lisäksi erityisoppilaan leima jarruttaa luontevien kontaktien syntymistä omiin ikätovereihin ja harrastusryhmään osallistumista heidän kanssaan.

Myös ohjaajien pelot ja epäluulot jarruttavat inkluusiota. Liikunnan ja urheilun kentillä integraation prosessit puolestaan törmäävät perinteisiin, kansalaistoiminnan vapauteen ja resurssipulaan.

Urheilun perinteet korostavat tuloksia, kyvykkyyttä ja eroja, mikä puolestaan poikkeaa reiluutta ja hyväntahtoisuutta painottavasta sosiaalisen osallisuuden ideaalista. Toisaalta lähikoulukehitys tulee vääjäämättä lisäämään inkluusiopaineita myös urheiluseuroissa, Saari muistuttaa.

Saaren mukaan inkluusiota edistävät sellaisten matalan kynnyksen kerhojen lisääntyminen, jotka eivät perustu kilpailuun tai vertailuun. Myös erityisliikunta voi toimia väylänä kaikille avoimeen toimintaan. Tämä kuitenkin edellyttää esimerkiksi erillisten ryhmien purkua, kun niitä ei enää tarvita sekä erityisasiantuntijoiden etsiytymistä inklusiivisen muutoksen tukijoiksi. Lisäksi muutosta voivat helpottaa vähemmistöjen äänen kuuleminen ja osallisuus sekä ylipäänsä erilaiset liikuntatapahtumat, jotka mahdollistavat ”meidän” ja ”muiden” kohtaamiset.

Saaren tutkimus antaa teoreettisia ja käsitteellisiä välineitä erityisliikunnan ja vammaisurheilun integraatioprosessien ymmärtämiseen ja jäsentämiseen. Lisää tutkittua tietoa ja seurantaa tarvitaan sekä kaikille avoimista palveluista että toimivista siirtymästrategioista erityisliikunnasta kaikille avoimeen liikuntaan.