Nainen heittää itsensä jäteastiaan ja tekee talven yli kestävän matkan Manalaan. Hän tapaa kolmivuotiaan Saatanan, luomistyössään hutiloineen jumalan, joka istuu raitiovaunun kostealle penkille, ja miehen, jolla on ajohanskat. Hän toimii läpikulkupaikkana, lentokenttänä, ratsastaa korskeasti parisuhteiden yli ja nauttii hetkistään teloituskomppanian edessä.

Kirjailija käyttää itseään materiaalina, rehellisyyttä metodina. Hän kutsuu lukijan katsomaan ruumiinavaustaan, jonka hän rikkumattoman itseluottamuksensa turvin suorittaa omin käsin.

Pohjan pienet tekstit tutkivat valtaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, lapsen kasvatuksen ja luomistyölle omistautumisen näkökulmista. Ruumiiseen varastoituneiden muistojen kautta tarinat kartoittavat vaikutteita, jotka muovaavat minän ja sitten lyövät sen pirstaleiksi. Paikoin matkaa siivittävät pakonomainen perfektionismi ja tiheä itseinho. Tuhkan peittämästä maasta nousee myös naurua.

Tästä kirjasta naiset löytävät itsensä - ainakin tunnistavat kokemukset ja valinnat, vaikkeivat itse olisikaan päätyneet samaan.