Oxfordin yliopisto oli sotienjälkeisen analyyttisen filosofian elävin filosofisten oppisuuntien keskus. Siellä kehittyi tavallisen kielen filosofiaksi kutsuttu filosofinen ajatteluvirtaus, joka kukoisti etenkin vuosina 1947-1960. Tavallisen kielen filosofia lähti oivalluksesta, että arkinen puhetilanne sisältää usein enemmän kuin miltä ensin näyttää. Sanoja käyttämällä ihminen käskee, viittaa, vitsailee, häpäisee sekä pyytää ja antaa anteeksi. Tavallisen kielen filosofit harjoittivat filosofiaa laajalla rintamalla kielenkritiikistä, mielenfilosofiasta ja puhtaasta käsiteanalyysista etiikan ja politiikan arkikielisiin analyyseihin. Teos selvittää, miten tavallisen kielen filosofia syntyi, mitä se on ja mihin se on menossa. Suuntauksen vaikutus on kiistatonta kielitieteessä ja yhteiskuntatieteissä, mutta tavallisen kielen filosofiasta ammennetaan myös sosiologiassa, naistutkimuksessa ja sosiaalipsykologiassa. Tavallisen kielen filosofia on ensimmäinen suomenkielinen kirja aiheesta, eikä se edellytä laajoja taustatietoja filosofiasta.