Tämä on 1800-luvulle sijoittuva fiktiivinen elämänkerta. Siinä seurataan pojan vaiheita lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi saakka. Hän kehittyy lahjakkaasta torpan pojasta rakastamaan kykeneväksi ja työtä pelkäämättömäksi nuoreksi mieheksi. Historiassa muistetaan yleensä sodat kaikkein pisimpään ja niistä kirjoitetaan eniten, mutta silti olen vanhuudessani ajatellut rauhan olevan paljon sotaa tärkeämmän, ja minusta sodat ovat turhia ja uskonkin ihmisten lopulta oppineen sen läksyn, että verta vuodattamalla ja väkivalloin ei voiteta mitään. Ihmisen elämässä rakkaus on vihaa ja kateutta paljon merkityksellisempää, ja paras muisto meistä jää jälkipolville, kun olemme eläneet siten, että olimme tuhonneet niin vähän kuin suinkin eikä meistä ole siten jälkeenpäin pahaa sanottavaa kenelläkään. Isien hyvät teot kuljettavat hyvä kolmanteen ja neljänteen polveen ja vielä kauemmaksikin, vaikka suvusta jää merkintöjä aikakirjoihin vain silloin, kun joku on ryhtynyt tihutöihin.

Ojelmus on pitkään toiminut psykoterapeuttina, ja on peruskoulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri. Nimimerkin taustana on talo, joka oli hänen lapsuuden kotinsa. Ojelmus tarkoittanee pitkää suoraa, ja vaikka kirjoittajan elämä on ollut mutkikastakin, niin se on jälkeenpäin nähtävissä myös opintomatkana yksinkertaisten totuuksien luokse. Matka omaan sisimpään on usein jopa kiehtovampi kuin upeimmatkaan matkat maailmalle, mutta rakastamisen taidon ja luovuuden löytää vain vuoropuhelun kautta, ja tämä voi tapahtua milloin vain ja missä vain. Kun mieli vapautuu kuuntelemaan toisten ja omaa tajunnanvirtaa, voi päästä synkkyydestä kohti rakastamisen maailmaa.