Näkymätön käsi avaa oven. Sulkee oven. Lattia narahtaa, kuuluu askeleita. Raskasta hengitystä. Muminaa. Huoneeseen tulvahtaa vanhan viinan haju. Näkymättömiä olentoja, silti olemassa.

Aiemmassa kirjassa, Kohtalona Suomenlinna, asukkaat kertoivat kummituskokemuksistaan. Auki jäi kysymys, keitä nämä kodeissa harhailevat kutsumattomat vieraat ovat?

Voisivatko menneisyydessä menehtyneet ihmiset olla vainajasieluja, jotka näyttäytyvät tänä päivänä saarelaisten arjessa outoina kokemuksina? Vastauksia minulle antaa Anni, merkillinen näkijänainen, jonka tapaan sattumalta Suomenlinnassa. Annilla on poikkeuksellinen kyky nähdä mennyt maailma ympärillään. Alkaa yhteinen aikamatka, jolla menneisyys ja nykyisyys liikkuvat limittäin ja lomittain. Anni kuvailee näkemiään kahlehdittuja vankeja, hevosia, venäläisiä sotilaita. Hän kutsuu henget paikalle ja seuraamme liittyy tyhjää kansaa, utunkaisia ja vierelläkulkijoita. Tutustun ihtiriekkoon, rahkoon ja ruumiskamman saloihin.

Menneisyydestä astelee kolme hyytävää ihmiskohtaloa. Helsingin viimeisen teloitetun, piika Lena Nystedtin oikeudenkäyntiasiakirjat löytyvät Kansallisarkistosta. Myös piika Sara Lindström siirtyy taivastielle mestauslavalta, samoin teurastaja Adolf Adler. He kaikki asuivat kerran Viaporissa. Kätilö Christina Westergren palkataan hoitamaan upseerien vaimojen synnytyksiä 1700-luvun lopulla. Linnoituksessa työskenteli myös monia pakkotyövankeja, heistä eläimiinsekaantuja ja sukurutsaaja vaativat päästä kirjan sivuille.

Sarjamurhaaja Juhani Adaminpojan veritöistä on kirjoitettu paljon. Mutta millaisia olivat hänen päivänsä Susisaaren Hamiltonin linnavankilassa? Anni vahvistaa epäilyni miestä piinaavista roijoista. Löydän niiden tueksi myös merkinnän historiankirjoista. Yllättäen tutustun Adaminpojan sukulaiseen historiandosentti Anneli Mäkelä-Alitaloon. Hän paljastaa suvun maksavan edelleen raskasta karmavelkaa. Pyövelitutkija Mikko Moilasessa kohtaan sukulaissielun. Käymme läpi entisaikain rangaistuksia ja etsimme kolmen viaporilaisen mestauspaikkoja Helsingissä.

Suomenlinnalla ei ole kunniakasta sotahistoriallista menneisyyttä, ihmiset kuolivat onnettomuuksissa tai menehtyivät tauteihin, kuten esimerkiksi koleraan. Heistä kaikista jäi linnoitukseen jotakin. Tyhjän kansan olemassaoloa ei voi todistaa eikä kieltääkään, todellisuuksia on monia.

Kirjan myötä avautuu lukijan koettavaksi uusi ulottuvuus. Kenties mekään emme lähde koskaan pois, vaan jäämme tänne tulevaisuuteen, kuten elimme menneisyydessäkin.