Etulinjan kynämiehet - Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1ETULINJAN KYNÄMIEHET - SUOMALAISEN SOTAKIRJALLISUUDEN KUSTANTAMINEN JA ENNAKKOSENSUURI KIRJOJEN JULKAISUTOIMINNAN SÄÄNTELIJÄNÄ 1
Tekijä: Pilke, Helena
Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2009)
Tuotetunnus: 9789522220998


Päivämäärä:29.05.2014
Arvosana:
Otsikko:Vihdoinkin!
Arvostelu: Löysin Helena Pilkkeen vasta äskettäin huomatessani netissä Antikvaari-ketjun kirjatarjonnasta Taistelu Aunuksesta -teoksen uuspainoksen, sinänsä vanhan teoksen siis, mutta Pilkkeen kommentein varustettuna. Ne olivat niin asiantuntevia, ennen muuta viileän objektiivisia, tästä maailmasta olevia, että piti etsiä onko hän julkaissut muutakin. On näemmä. Etulinjan kynämiehet on hänen väitöskirjansa, jota lienee yleistä myyntiä varten lievästi editoitu.
Jos joku odottaa Pilkkeeltä rehevää kaunokirjallista kerrontaa, siis tyypillistä sotaromaaneiden uhoa tai sodan kurjuuden hurskasta kuvailua niin pettyy. Toisaalta on hienoa, ettei hänen teoksensa myöskään kuulu ryhmään sotaherrojen julkaisemat tietokirjat , jotka kaikessa kuivuudessaan ja asenteellisuudessaan ovat aina olleet uuvuttavia. Etulinjan kynämiehistä tulee ensimmäiseksi mieleen, että tässäpä vihdoin tutkija, joka on riittävän etäällä sodasta ja ennen kaikkea sodanjohdon hyväksymästä propagandistisesta julkaisuhengestä. Toisaalta hän ei myöskään kuulu inhorealisteihin, jotka herravihassaan ja ties mistä syistä jälkiviisaasti ja ikävin sanoin tuomitsevat Itä-Karjalan sotaretkemme.
Onhan TK-miesten eili tiedotuskomppanioiden toiminnasta toki saatu lukea hyviäkin teoksia kuten Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun kuvaukset tai pidättyväisempi Touko Perkon väitöskirjasta editoitu TK-miehet jatkosodassa -tutkimus. Näitä ohuempaa mainintatietoa on eri teoksissa niin ikään ollut. Niistä kuitenkin on jo kauan.
Pilke perehtyy oikein kunnolla siihen, kuinka paljon tk-miesten jutuista meni hukkaan - kuinka äärimmäisen tarkassa syynissä näiden ammattimiesten tekstit kaiken kaikkiaan olivat. Vaikka heidän oli koottu julkaisemisen ammattilaisista, heihin ei tunnuttu päämajassa luotettavan vähääkään. Eikä myöskään heidän työtään virallisesti asetettuun esimiesportaaseen. Vain Päämajan kenraalit ja heidän everstinsä olivat muka kyllin arvostelukykyisiä käyttämään tarkastavaa punakynää. Eikäpä sitä puuhastelua vältellyt itse Mannerheimkään. Tärkeilyssä ei puututtu vain yksittäisiin sanoihin tai lauseisiin, joista vihollinen voisi saada vaarallista vihjetietoa hyökkäyksiinsä, ei, tavattoman useissa tapauksissa teksti kertakaikkiaan laitettiin hyllylle , raakattiin. Ja kuitenkin tk-miehet oli tehtävään määrätty. He yrittivät kertoa sodan tunnelmista, ei vain sen voitokkaasta etenemisestä tavalliselle kotirintaman lukijakunnalle yleissanomalehtiin. Heidän työnsä, arvostelukykynsä, suhteellisuudentajunsa mitätöitiin kaiken arvostelun yläpuolelle asetetun - ja varsinkin asettautuneen - Päämajan korkeudessa.
Nykyistä lukijaa jopa huvittaa huomata, kuinka pieni kengännumero sittenkin oli herra päätoimittajilla, jotka enimmäkseen olivat hyvin näkyviä ja arvostettuja henkilöitä paikkakunnillaan. Vaan eipä ollut heilläkään paljoa rääpyä puolustaa lehtensä oikeuksia ja lehdestään sotatoimiin kaapattujen toimittajien työtä.
Päämajan vallantäyteisyyttä ylimmiksi journalisteiksi asettautumisessa ei selitä se tosiseikka, että sen yksi kenraali, Heinrichs, oli kaikkine journalistien vahvuuksineen ja heikkouksineen ollut ammattitoimittaja ennen sotilaaksi kouluttautumistaan.
Pilkkeen teoksesta on mielenkiintoista löytää aikansa tunnettujen ammattitoimittajien nimiä. Henkensä säilyttäneet jatkoivat sodan jälkeen entisissä tai uusissa alan työpaikoissaan muina miehinä. Totisesti ei tarvitse ihmetellä, että he sodan pitkinä vuosina lopulta olivat äärimmäisen turhautuneita koko hullunkuriseen tiedotusorganisaation alun perinkään rakentamiseen saati ylläpitämiseen kaikessa mahdottomuudessaan.
Kiitos Helena Pilke. Odotamme lisää yhtä objektiivista tarkasteluanne siitä, mitä sota-ajan tiedotus oikein oli. Valhetta ja propagandaa kaiketi suurimmalta osin, johon journalistit sinänsä olivat syyttömiä.
Tämän olen kirjoittanut tietoisena siitä, että oli olemassa sotasensuuri. Periaatteessa tarpeellinen, mutta virkavaltainen ja ylilyönteihin taipuvainen. Se oli kuitenkin eri asia, kuin Päämajan päsmäröinti sotatiedotukseen kutsuttujen luovien ammattijournalistien kaitsijana.