Valtionhoitaja Gustaf Mannerheim perusti Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan (SVR) vuonna 1919. Lopetettuaan Vapaudenristien antamisen Mannerheim halusi säilyttää valtiovallalla mahdollisuuden palkita sekä suomalaisia että ulkomaalaisia miehiä ja naisia. Ensimmäisen maailmansodan seurauksena itsenäistyneistä Euroopan maista Suomi on ainoa, jonka ritarikuntalaitos on säilynyt keskeytyksettä samalla pohjalla koko sen itsenäisyyden ajan.

Presidentti Risto Rytin vuonna 1942 perustama Suomen Leijonan ritarikunta (SL) mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen palkittavan aseman ja ansioiden mukaan. Ritarikuntien kunniamerkeillä on ollut myös keskeinen rooli diplomaattisessa kohteliaisuuskulttuurissa.

Ritarikuntien vaiheet heijastelevat itsenäisen Suomen poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä. Suomen ritarikuntalaitoksesta muodostui varsinaisesti 1960-luvulta alkaen laajasti koko kansan palkitsemisessa käytetty järjestelmä. Ritarikunnat ovat osoittaneet vahvuutensa ja laajan yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa seuraamalla muutosta perinteisiin nojaten.

Runsaasti kuvitettu teos on ensimmäinen laaja kokonaisesitys SVR:n ja SL:n ritarikuntien historiasta. Se kertoo havainnollisesti, millä perusteilla ja kenelle kunniamerkkejä on annettu Suomen historian eri vaiheissa.