Daniel Besace, nizzalainen työtön, rahaton ja rakkaudeton mies, sai kuulla että hänen isänsä oli kuollut Polynesiassa, 18000 kilometrin päässä. Daniel ei edes tiennyt tämän olleen sairaalassa. Vastauksena surulle, käsittämättömälle kuoleman kokemukselle ja umpikujaan ajautuneelle elämälle Daniel lähti kävelemään. Besace käveli pitkin Länsi-Ranskan hiekkarantoja ja entisiä "tullimiespolkuja", jotka nousevat, laskevat ja kiemurtelevat pitkin Bretagnen rannikkoa. Matkansa aikana Besace elelee niukasti, syö halvinta ruokaa ja nukkuu milloin missäkin, pystyttäen telttansa dyynien tai kallioiden suojaan tai puun alle. Niukkuus ja pitkä matka antavat tilaa kaiken vastaanottamiselle sellaisenaan. Kulkiessaan hän kohtaa paitsi merta, hiekkaa, lintuja, laivoja ja kanssaihmisiä myös kuoleman: kalan raatoina, tyhjinä simpukankuorina ja muistoina isästä.