Kutsumme sitä kodiksi kertoo eräästä kaupungista ja ihmisistä, joille se on koti. Se kertoo, kuinka eletään jättämättä mitään kertomatta ja miten päästetään irti vihasta. Se kertoo miten kaupungin perusta piiloutuu lehtien alle ja kuinka saalatit jäätyvät mökin pihalle. Se näkee, miten yökerhon lattialla katoaa ekstaasinappi ja miten aurinko laskee lintutornin taakse kuin nukahtavan sormista putoava savuke. Se näkee ilmiöiden ainutkertaisuuden ja kauneuden, mutta havaitsee myös elämän, joka etenee uomassaan: talonmies lakaisee natsat kadulta, lehdenjakajat suhisevat kuin kaislikko, ja kaikki koirat ulostavat samalla tavalla.



Runot vaikuttavat henkilökohtaisilta; niiden taustalla aistii todellisia tarinoita, hetkiä ja tunteita, jotka on verekseltään kaapattu paperiin, mutta silti ja juuri siksi niiden käänteisiin ja kokemuksiin tiivistyy sellaista, minkä jokainen voi tunnistaa itsessään ja ympäristössään.