Lauri Piispan väitöstutkimus tarttuu elokuvaa koskeviin käsityksiin tsaarinajan Venäjällä ja nostaa esiin vähän tunnetun kauden elokuvan historiassa. Tutkimuksesta ilmenee, että pitkän näytelmäelokuvan syntyvaiheissa 1910-luvulla elokuvataidetta pidettiin ennen kaikkea näyttelijän taiteena.

Turun yliopistossa tarkastettavassa kulttuurihistorian väitöskirjassaan Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919 filosofian maisteri Lauri Piispa on tarttunut vähän tutkittuun elokuvahistorian periodiin, vallankumousta edeltäneen ajan venäläiseen elokuvatuotantoon. Tsaarinajan elokuva nousi tietoisuuteen vasta 1980-luvulla ja oli sitä ennen käytännössä tuntematonta. Myös elokuvanäyttelemistä yleensä on tutkittu varsin vähän.

– Elokuvatutkimuksessa on puhuttu mieluummin esimerkiksi leikkauksesta ja kuvauksesta. Niitä on pidetty elokuvallisina keinoina, elokuvan kielenä. Näytteleminen taas on nähty teatterillisena elementtinä elokuvassa, Piispa sanoo.

Näytelmäelokuvan varhaisvaiheissa asiat olivat toisin. Tämän Piispa havaitsi tutkiessaan tsaarinajan elokuvalehtiä ja muuta elokuvasta käytyä keskustelua.

– Elokuvataide oli liki synonyymi elokuvanäyttelijän taiteelle. Muista elokuvakeinoista ei oikeastaan edes keskusteltu.

Psykologinen elokuva oli valtavirtaa

Ensimmäiset venäläiset elokuvat tehtiin vuonna 1907. Toisin kuin pitkään luultiin, Venäjä kasvoi jo 1910-luvulla yhdeksi maailman suurimmista elokuvatuottajista. Kausi oli myös taiteellisesti rikas.

Venäjällä valtavirtaa oli 1910-luvun alkupuolelta lähtien psykologinen elokuva, jonka aiheena olivat ihmisten sisäiset henkiset kokemukset. Tässä näyttelijällä oli suuri merkitys.

– Näyttelijä oli tärkeä myös siksi, että moni halveksi elokuvaa. Sitä pidettiin pelkkänä markkinoiden huvivekottimena. Monen silmissä vasta elävän näyttelijän työ teki elokuvasta taidetta.

Piispan tutkimus osoittaa, että samoina vuosina syntynyt Konstantin Stanislavskin kuuluisa näyttelijäntyön järjestelmä inspiroi Venäjän elokuva-alalla tuoreeltaan. Samoin kuin Stanislavskin teatterissa, elokuvanäyttelijöiltä edellytettiin ”kokevaa” näyttelijäntaidetta.

Elokuvia tehtailtiin liukuhihnalta

Käytännössä elokuvatyö erosi teatterista. Piispa on käyttänyt aineistonaan elokuvantekijöiden muistelmia, jotka kertovat kuvausten arkipäivästä. Esiin nousevat nopeat kuvausaikataulut ja liukuhihnatuotanto.

– Aina näyttelijöille ei ehditty edes kertoa, mistä elokuvassa on kyse ja ketä he esittävät. Ei olekaan ihme, että erityisen spontaaniin ilmaisuun kykenevät näyttelijät olivat arvossaan, Piispa sanoo.

Neuvostoelokuva oli tsaarinajan elokuvan vastakohta

Vallankumouksen jälkeen alkoi venäläisen elokuvan kuuluisin kultakausi. Aikakauden tekijät tunnetaan huomattavasti edeltäjiään paremmin. 1920-luvun vallankumouksellinen neuvostoelokuva edusti ilmaisultaan lähes täydellistä vastakohtaa tsaarinajan elokuvalle. Piispan mukaan tämä oli tarkoituksellista.

– Varhaisen neuvostoelokuvan estetiikka oikeastaan syntyi vastareaktion tsaarinajan ”porvarilliselle” estetiikalle. Siinä mielessä sitä ei voi täysin edes ymmärtää, jos ei tunne edeltänyttä aikaa.