Väitöskirja. Kuolemansuru ymmärretään usein kutsumattomaksi vieraaksi - häiriköksi, joka keskeyttää eletyn arjen hetkellisesti. Surusta pyritään eroon ja yli sen sijaan, että se miellettäisiin osaksi ihmisenä olemisen syvintä, joskaan ei aina keveintä, olemusta. Surun ymmärtäminen kohti loppuaan eteneväksi työksi ja vaiheittaiseksi prosessiksi palautuu modernin ajan tulkintoihin. Vallalla olevien käsitysten ja esioletusten kriittinen tarkastelu houkuttelee katsomaan kuolemansurua toisin. Läheisen menettäminen voidaankin tulkita häiriötilan sijaan ihmistä kokonaisvaltaisesti koskettavaksi kokemukseksi: se on enemmän kuin normaali reaktio menetykseen. Salattu suoritettu ja sanaton suru piirtää kuvan usein näkymättömiin jäävästä, joskus puurretustakin surusta, joka pakenee kieltä ja sanallisia ilmauksia. Tutkimus kertoo kolmannen vuosituhannen alkua elävien suomalaisten kokemista menetyksistä. Yksityiset kokemukset tapahtuvat ja eletään todeksi jaetussa kuolemankulttuurissa. Se muodostaa surulle parhaimmillaan kauniin kehyksen ja raskaimmillaan kireän kahleen. Kokemukseksi tulkittu menetys näyttäytyy elämäntapahtumana: aina ainutkertaisena ja monia merkityksiä kantavana. Kokemus ei mene ohi, eikä siitä tarvitse selvitä tai toipua. Suru jättää aina jälkensä - toisinaan höyhenenkevyet, usein syvälle koko elämänkulkuun piirtyvät.