Seitsemäs julkaisemani, raikas, runokokoelma ”Vähätuloisuus ja syvenevä alakuloisuus” kertoo arjen elämästä markkinavetoisessa kulutus-Suomessa ennen koronaa ja sen vallitessa vuosina 2017-2021. En skrivannut näitä säkeitä mielistelläkseni ketään. En pidä kokemastasi ja näkemästäni. Olen vihainen vanhukainen. En peittele sitä teksteissäni. Ei aio kuitenkaan lannistua tai luovuttaa. Teroittakaa hampaanne ja kömpikää kohti valoa!

Jokaisella ihmisellä niin terveellä kuin vammaisella tulisi käsitykseni mukaan olla oikeus ihmisarvoisen elämän edellyttämään turvaan, kohtuulliseen toimeentuloon ja huolenpitoon koko elämänsä ajan. Havaintojeni mukaan tämä ei toteudu 104 vuotta täyttävässä vauraassa tasavallassa. Vaikka inhimillisestä kohtelusta ei aiheudu yhteiskunnalle lisäkustannuksia, siitäkin on tullut meille vieras käyttäytymisen laji.

Kuvailen Seiskassa mm. vammaisten, vanhusten ja pienituloisten ihmisten kohtelua Stadissa, heidän poljettua ihmisarvoaan ja eristettyä arkeaan, kevään tuloa, stogereissuja, ystävyyttä, koronapandemian vaikutusta ympäristööni sekä vallanpitäjien kyynistä mielivaltaa. Haluan kyseenalaistaa vauraan Stadin tylyt pomot sekä kansallisen militarismimme kahjouden. Yhteiskunnalliset runoni perustuvat omassa elämässäni tekemiini havaintoihin sekä omiin kokemuksiini duunissa, arjessa ja reissatessa maailmalla. Omistan tässä kokoelmassa julkaisemani runot perheelleni ja eläkeruunatovereilleni.