Mika Waltari esittäytyy romaanissaan parhaalta kertojanpuoleltaan: verrattomana veijaritarinoitsijana. »Mikael Karvajalka» on eräänlainen suomalainen »Sinuhe»: rehevän-ironisen huumorin, ehtymättömän mielikuvituksen ja herkullisen detaljikuvailun sävyttämä suuren tyylin historiallinen romaani, jossa Waltari naamioidussa muodossa esittää eräitä kirpeitä totuuksia ihmisistä ja elämästä. »Mikael Karvajalka» on vähemmän »filosofinen» teos kuin »Sinuhe». Sen sijaan se puhtaasti veijarikertomuksena, eräänlaisena »iloittelevana» eeppisenä kudelmana, edustaa parasta, mitä Waltari on kirjoittanut. Romaanin päähenkilöinä ovat sukkela ja aina eteensä katsova suomalainen oppinut Mikael Karvajalka ja hänen toverinsa, tavattomin ruumiinvoimin varustettu tykinvalaja Antti. Romaanin näyttämönä on tanskalaismiehityksen aikainen Suomi ja koko 1520-luvun sekasortoinen Eurooppa. Toverukset viettävät milloin huolettomia, milloin huolentäyteisiä päiviä Turussa, Tukholmassa, Pariisissa, Lyypekissä ja hyvin monessa muussakin paikassa. Tapahtumiin luovat lumoa ja lennokkuutta eräät tenhoavat naistyypit, josta varsinkin Mikael Karvajalan saksalaissyntyinen vaimo Barbara on hienosti kuvattu. Hän on samalla kertaa lempeä ja velhomainen, viisas ja tunneherkkä; eikä näiden vastakkaisten ominaisuuksien valossa ole ihmeteltävää, että hän herättää ympäristössään saksalaisessa pikkukaupungissa ihmetystä ja kauhuakin. Tapahtumat johtavat siihen, että Barbara julistetaan noidaksi ja poltetaan kauheiden kidutusten jälkeen. Tämä luku on Mikael Karvajalan värikkäin ja synkin, mutta samalla inhimillisin. Keventävää huumoria edustavat taasen ensisijassa tykinvalaja Antti sekä kevytmielinen Agnes, eräs sen aikaisen suurpolitiikan Mata Hareja. Myös rehevä renessanssinero Teophrastus Paracelsus välähtää ohitsemme.
 
Kokonaisuudessaan »Mikael Karvajalka» on vastustamattoman kertojailon ja suren tyylillisen taidon tuotetta.