Tarinan kertoja sanoi paljon kuulleensa sellaista puhetta, että Mooseksen kirjoja on seitsemän, mutta kuudetta ja seitsemättä ei näytetä eikä anneta muille kuin korkeasti oppineille pappismiehille. He saavat ne tutkintoa suorittaessaan. Niiden oppi on vastakkainen kristinuskollemme ja sen tähden niiden sisältö on yleisöltä salattu. Niissä kirjoissa on mustat lehdet valkeilla kirjaimilla. Nimi johtuu lehtien väristä.

Satoja vuosia eurooppalaisessa kansanperinteessä on kerrottu tarinoita salatuista maagisia ohjeita sisältävistä noitakirjoista. Kuuluisin näistä on Mooseksen kuudennen ja seitsemännen kirjan nimellä vuonna 1849 julkaistu teos, joka on koostettu vanhemmista tuolloin Keski-Euroopassa liikkuneista taikakäsikirjoista, grimoireista. Kirja käännettiin suomeksi vuonna 1902 Mustan raamatun nimellä. Kirjan käännös on kauttaaltaan tarkistettu, ja se sisältää ensimmäistä kertaa laajan kirjan lähteitä ja historiaa käsittelevän johdantoluvun.

Pohjoisnorjalaisessa Lyngseidetissä asui 1930-luvulla suomalainen, Suutari-Johan, joka omisti Kuudennen ja seitsemännen Mooseksen kirjan vuodelta 1913. Vaikka hänen juoruttiin olevan velho, hän itse uskoi vahvasti, että kirja oli Jumalasta ja kertoi, että hän sen avulla oli pelastanut monia ihmishenkiä. Täysin vastakkaisen tavan käyttää kirjaa löydämme Helsingin Tattarisuolta vuodelta 1932. Silloin sama kirja, mutta Mustan raamatun nimisenä, näytteli merkittävää osaa tapauksessa, johon liittyi haudanhäpäisyä, ruumiiden silpomisia ja aarrejahtia: Vilho Kallion - Noita-Kallion - johdolla yritettiin kirousten ja ruumiin palasten avulla manata esiin Matti Haapojan kadoksissa ollutta aarretta Tattarisuon lähteestä.