Hailuotolaisen runoilijan Pirkko Lastikan toinen runokokoelma Aallokkokivi resonoi yön ja päivän vaihtuvassa rytmissä aikaa ja elämää, joka on samanaikaisesti kyllä ja ei, pohjasyke ja arjen hetkellisyys. Keittiörunot vaihtuvat kiurujen yöhön, nurinkurin maa aallokon ikiaikaiseen huokuun. Vesi hioo kiveä, kivi taipuu aallon kuvaksi, ihminen elämänsä kaltaiseksi. Veriruusun oka, pyytämättä se tulee. Ja aamut, yhä uudelleen ne nousevat.

Aamun valo on kirkas ja vihreä kuin ruoho sateen jälkeen. Apokalypsi on ihmisessä. Ruoho on vain ruohoa joka leikataan ja kuihtuu. Ihminen on hän, joka kantaa mukanaan.

Tätä kiveä nielet.

"Välillä tekstit tuntuvat ruumiissa asti, välillä jään katselemaan asetelmia matkan päästä. Teos on esteettisesti tarkkaan hiottu ja rytmiltään varma." (Tuomas Aitonurmi, Runografi).