Lahjakkaan kirjoittajan esikoiskokoelmassa nähdään maailmojen läpi ja mullan alle

Silja Kejosen runot ovat kirkkaita välähdyksiä unen ja valveen rajapinnasta, vaipumisesta tavoittamattomiin. Läsnäolo ja kuva uppoavat toisiinsa; samaan aikaan kun jokin koittaa piiloutua ja pysyä mykkänä, puhkeaa jo uusi kukka. Ojentuva käsi jää ilmaan niin kuin toiselle osoitetut sanat, mutta ne lausutaan lohduksi, ja kaipuusta päästä puheväleihin.

En tahtoisi häiritä, mutta krookukset ovat taas syvemmällä, joka yö kuulen, kuinka ne kaivautuvat. Yöpöydällä unenjohtimet, vesilasi puoliksi mykkä, työnnän verhot multaan. En tahtoisi olla vaivaksi, mutta puolivälissä pihamaata minä makaan ylösalaisin.