Rikoksen tapahtumahetkellä havaintoja tehnyttä silminnäkijää pyydetään usein tunnistamaan rikoksentekijä esitutkinnassa. Tutkimuksissa on todettu, että tunnistamiselle annetaan tuomioistuimessa usein liian suuri näyttöarvo epäillyn syyllisyyttä osoittavana todisteena. Väärät tunnistamiset ovat johtaneet jopa syyttömien tuomitsemiseen.

Teoksessa jäsennetään todistajanpsykologian tutkimustuloksia hyödyntäen sitä prosessia, jossa tuomioistuin määrittää silminnäkijätunnistamiselle näyttöarvon. Koska tuomioistuimella on oltava riittävästi materiaalia luotettavuusarvioinnin eväiksi, aihetta on tarkasteltava rikosprosessin eri vaiheiden kontekstissa. Ensiksi selvitetään sitä, mistä tekijöistä tulisi kerätä näyttöä, jotta tunnistamisen luotettavuus voitaisiin myöhemmin analysoida. Toiseksi tutkitaan, millaisia erityispiirteitä liittyy tunnistamisen luotettavuutta koskevan todistelun esittämiseen tuomioistuimessa. Tutkimuksen lopuksi kehitellään todistusteoreettista argumentointia hyödyntäen tunnistamisen luotettavuuden analyysimalli, jonka tarkoituksena on toimia apuna tunnistamisen näyttöarvoa määritettäessä.

Ajantasainen tunnistamisten arvioinnissa ja niiden järjestämisessä tarvittava todistajanpsykologinen tutkimustieto saatetaan tutkimuksessa rikosprosessin käytännön toimijoiden - kuten tuomareiden, syyttäjien, asianajajien ja poliisien - saataville unohtamatta nostaa esiin sen soveltamiseen vaikuttavia kansallisen rikosprosessioikeuden erityispiirteitä.