Aron novelleissa ihmiset ovat yksin toistensa kanssa, keskellä tapahtumia jotka ovat merkillisiä ja  merkityksellisiä.
Menin käärön luo ja nostin sen syliin. Se oli yhtaikaa kevyt ja painava. Se pysyi hiljaa koko matkan kotiin. Kotona laskin sen keskelle keittiön pöytää. Katselin sitä. 'Ehkä se on merkki', ajattelin. 'Minulle tarkoitettu.' Sen kasvot olivat edelleen vaaleanpunaiset, mutta posket vähän sinersivät. Menin olohuoneeseen ja jatkoin television katselua.
Tuuve Aron kolmannen novellikokoelman pitkässä nimitarinassa erikoislaatuinen nainen tekee roskalaatikon luona erikoislaatuisen löydön. Samaan aikaan toisaalla. Eetu juuttuu päiväkodin pihalla päästään kiinni kiipeilytelineeseen. Isä lähtee ratkaisevalle purjehdusretkelle mukanaan perhe ja pullo. Pete panee korismatsin tiimellyksessä kätensä väärään, oikeaan, paikkaan. Maatessaan kellarin lattialla suolakurkkuliemessä nainen tietää mitä tekisi loppuelämällään. Mutta miksi äiti on teljetty aamutakissa parvekkeelle?
Aron novelleissa ihmiset ovat yksin toistensa kanssa, keskellä tapahtumia jotka ovat merkillisiä ja merkityksellisiä. Hänen tarinoidensa absurdi huumori ja viisto tragiikka ovat saavuttaneet suosiota myös ulkomailla.

Helsingissä syntynyt ja kasvanut vapaa kirjailija.

Opiskellut Helsingin yliopistossa mm. kotimaista kirjallisuutta ja elokuva- ja televisiotutkimusta. Yliopiston kirjoituspiirin Nobelistiklubin jäsen perustamisesta lähtien 1994.

Kirjailijantyön ohessa työskennellyt mm. elokuvakriitikkona ja tehnyt myös filmitoimittajan töitä.

”Kirjoittaminen on minulle paitsi välttämätön keino hahmottaa maailmaa ja sen rajoja, myös itseni ylittämistä ja yllättämistä. Siinä oppii olemaan varpaillaan. Parasta on, kun sanat ja lauseet nappaavat mukaansa, heittävät alkuasetelman mutkalle ja tarinan lopputuloksen joksikin mitä en osannut odottaa. Kirjoittaminen vapauttaa yksisuuntaiselta radalta ja näyttää sen toisen puolen, jota yleensä ei uskalla katsoa. Perusproosa eli pertsa ei minuun kolise.” 

”Aro osaa loitsia keskelle suomalaista arkea yliluonnollisuutta enteilevän värinän. Hänellä on hallussaan taito kirjoittaa lumoavia alkuja ja tempaista sitten äkkiherättämällä lukija hypnoottisesta lumosta takaisin perusarkeen.”

-Kaisu Mikkola, Parnasso