Kirjailija Uolevi Nojosen vaimo Marjatta kuolee äkillisesti maaliskuussa 2001. Kaksi kuukautta aiemmin he ovat menettäneet tyttärensä Sarin. Neljänkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen Nojonen on yksin, neliraajahalvaantuneena invalidina. Nojosen hoidosta vastanneen omaishoitaja Marjatan tilalle pestataan neljän avustajan tiimi.

Liikuntakyvyttömän elämää sanelee välttämättömyyksien ja tarkkojen aikataulujen rutiini. Arkisista seikoista kirjoittaminen aloittaa Nojosen surutyön. Kesällä hän kykenee jo muistelemaan vaimoaan. Ensin puhuttelut ovat sinä-muodossa, mutta jouluun mennessä Marjatasta aletaan puhua Marjattana. Pian kirjailija alkaa hapuilla fiktion suuntaan. Huomiota herättää balladinomainen tarina karhusta ja naarassudesta.

Uolevi Nojosen tekstistä näkyy surua ja tuskaa, mutta masennuksen tyhjyys tuntuu karttavan häntä. Hän heittää ronskia huumoria nuorten hoitajanaisten kanssa ja antaa näiden viedä itseään erilaisiin rientoihin, sinne missä ihmiset käyvät. Hiljakseen surun takana viriää myös elämänkumppanin kaipuu, johon Aksinjan yllättävä saapuminen tuo vastauksen.