Kunnioitus ei ole katoava luonnonvara. Miksi siis yhteiskunnassa vallitsee kunnioitusvaje, kysyy sosiologi Richard Sennett teoksessaan, jossa omakohtaiset muistot ja tieteellinen kirjoittaminen kietoutuvat yhteen. Ihmisten välinen eriarvoisuus ei yksinään riitä selittämään kunnioitusvajetta. Sennettin mukaan meiltä puuttuvat myönteiset tavat ilmaista kunnioitusta ja arvostaa toisia. Teos alkaa omaelämäkerrallisilla lapsuusmuistoilla Chicagon vuokrakasarmeista. Niiden tarkoituksena on osoittaa, että auttamisen halu ja myötätunto voivat aiheuttaa vahinkoa, ellei niihin liity oikealla tavalla osoitettua kunnioitusta autettavaa kohtaan. Sennett ei tarjoa patenttiratkaisuja, vaan haastaa lukijan etsimään tapoja osoittaa kunnioitusta. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vallitessa meidän ei tule arvostaa toisia heidän mahdollisten kykyjensä vaan pikemminkin heidän käytännön saavutustensa perusteella. Oikeanlainen tasa-arvo ja kunnioitus perustuu ajatukseen, että hyväksymme ”muissa sen mitä emme heissä ymmärrä”. Myöntämällä toisille heille kuuluvan autonomisuuden arvostamme toisia oikealla tavalla, ja samalla vahvistamme omaa luonnettamme. Sennett viittaa paljon musiikin maailmaan. Hän tarkastelee musiikin avulla, millä tavoin omanarvontunnetta voi pitää yllä eriarvoisuuden yhteiskunnassa, kuinka itsetunnon rinnalle tarvitaan välittämistä muista ja kuinka keskinäinen kunnioitus voi toimia siltana eriarvoisuuden kuilun yli. Sennett hahmottelee yhteiskuntaa, joka toimisi orkesterin tavoin: jokaisella olisi oma tärkeä tehtävänsä ja kaikkien äänet soisivat yhteen.