Vaikka Michel Foucault’n ainoasta metodologisesta teoksesta Tiedon arkeologia (1969) onkin tullut ”diskurssianalyysin” klassikko, se on aivan muuta kuin ne kirjoitus- tai tekstikeskeiset lähestymistavat, joihin Foucault’n nimi joskus liitetään. Kirjan keskiössä ovat ”lausuman”, ”arkiston” ja ”diskursiivisen muodostelman” kaltaiset käsitteet, joiden avulla Foucault pyrki muodostamaan uuden, epäjatkuvuuksia korostavan tavan tarkastella historiaa. Hän halusi vapauttaa historiantutkimuksen aatehistoriallisilta kysymyksenasetteluilta ja fenomenologialta, ja hyökkäsi subjektin perustavaa asemaa sekä transsendenssia vastaan. Foucault katsoi lähestymistapansa eroavan sekä perinteisestä historiankirjoituksesta että tieteen sisäisiä rakenteita tutkivasta epistemologiasta. Hänen historiallisen metodinsa tähtäimessä oli nykyhetken kriittinen arkeologia.