Saasta on aiheena ajankohtainen, koska ympäristön pilaantuminen ja ilmasto-ongelmat ovat kaikkien huulilla. Populaari filosofinen pohdinta jätteestä on kuitenkin ollut viime aikoina vähäistä. Timo Airaksinen korjaa tilanteen ja ottaa Saasta-teoksessaan jätteen haltuun sen konkreettisimmista muodoista systeemeihin ja vertauskuviin asti.

Jätteen inhottava perusmuoto on ihmisuloste. Tästä edetään kohti tavaroita jätteenä, kaikki kun päätyy ennen pitkää kaatopaikalle. Sota on poikkeuksellisen tehokas tapa muuttaa maallinen tavara jätteeksi, mutta sota jauhaa saastaksi aivan kaiken, myös itse ihmisen. Airaksinen nostaa esiin meidän kaksijakoisen suhteemme jätteeseen. Saasta inhottaa mutta oudolla tavalla myös kiehtoo. Jäte onkin kulttuurisesti määrittynyttä. Meidän saastamme voi olla muille arvokasta ja päinvastoin.

Saasta jätetään kuitenkin aina taakse, sille käännetään selkä. Juuri siksi asiasta pitää puhua, Airaksinen sanoo, ja tekee työtä käskettyä. Hän puhuu saastasta sen omilla nimillä ilman kaunistelua, sillä huolestuneen kansalaisen on paras kyetä kohtaamaan likainenkin totuus.