Väitös esittelee yhteensä 25 kiinnostavaa taiteilijaa, jotka omistavat elämänsä ja elinympäristönsä taiteen tekemiselle, mutta eivät tavoittele toiminnallaan asemaa taidemaailmassa. Näitä itseoppineita taiteilijoita kutsutaan nykykansantaiteilijoiksi eli ITE-taiteilijoiksi. Nykykansantaide on uudelleen määriteltyä kansantaidetta, jossa perinteisen kansantaiteen traditiosidonnaisuus on korvattu yksilöllisellä taiteilijuudella ja omaperäisellä luovuudella. Siinä missä perinteinen kansantaide edustaa ennen kaikkea esteettisesti korkeatasoista käsityötä, on nykykansantaide kätevyyteen ja kekseliäisyyteen perustuvaa kansanomaista kuvataidetta.

Haverin tutkimuksessa nykykansantaidetta tarkastellaan visuaalisten käsitteiden kentällä, itseoppineiden taideilmaisuna, tekijänsä elinympäristön arkitaiteena ja taidemaailmaan tuotuna ITE-taiteena. Eri yhteyksissä nykykansantaiteesta näyttäytyvät sen eri puolet ja merkitykset. Kun ilmiötä tarkastellaan monesta suunnasta, rakentuu kuvauksista kokonaishahmo, suomalaisen nykykansantaiteen kuva. Väitöksessä runsas teoskuvien käyttö muodostaa kirjoitettujen tulkintojen rinnalla kulkevan ja niitä täsmentävän, jopa kyseenalaistavan, visuaalisen etnografian.