Sukupolvien muistot, kuin pahaa unta kuoleman kentistä, poltetuista taloista, pois viedyistä lapsista. Kauan sitten vaienneet sotamiesten huudot, paljon myöhemmin vaimojen ja lasten itkut. Vain muistopatsaita, sammaleisia pakokiviä ja piilopirttien pohjia todisteena taistelusta, kansan kärsimyksistä ja siitä, että kaiken kauheuden jälkeen elämä voittaa. Kovien kokemusten kansa, joka ei lannistu eikä valita, vaan juhtaakin vailla tarttuu auraan. Syvällä sisällään arpeutuneet haavat, pinnalla esipolvien viesti: tehdään, mikä on tehtävä, kestetään, mikä kestettävä on.