Vuonna 1947 esikoiskokoelmansa julkaissut Raittila tunnetaan uskonnollisena runoilijana, yksinkertaisen elämäntavan sanansaattajana, Franciscus Assisilaisen hengenheimolaisena.

Anna-Maija Raittilan runoissa humisee hiljaa. Hänen runoutensa hengellisyys ei ole hurmoksellisuutta eikä se perustu huippukokemuksiin. Anna-Maija Raittilan takapihataivaan kukkakedolla kasvavat seljat ja ihan tavalliset kolmiapilat. Korkeuksiin kurkkimisen sijaan katse kääntyy alas, kohti mitätöntä ja halpa-arvoista. Hiljaa humisevissa runoissa Jumalan henki liikkuu vetten päällä ja varsinkin vetten alla (...)
(Jaakko Heinimäki esipuheessaan)

Anna-Maija Raittilan kootut runot sisältää kokoelmat Ruiskukkaehtoo (1947), Päivänvarjopuu (1955), Aurinko on jäljellä (1957), Lähteet (1961), Sateenkaari (1968), Sinitiaisten tanssi (1969), Keskipäivän pilvi (1972), Anna meidät kaikki toisillemme (1974), Lehtimajanjuhla (1987), Valvo meissä, satakieli (1990) ja Paratiisini puut (1999).

Anna-Maija Raittila on pitkät ajat ollut tunnettu lyyrikko ja prosaisti, ja tunnustettu kirkollinen vaikuttaja. Hän on kirjoittanut, kääntänyt ja toimittanut teoksia, joita on kertynyt lähes 300. Hänen työsarkojaan ovat olleet virsikirjauudistus, Taizé-liikkeen tulo Suomeen ja Tuomasmessu, retriitit ja hiljaisuuden keskukset: Kokkila, Omenapuukylä, Morbacka.

Raittilan esikoisrunojen kokoelma Ruiskukkaehtoo ilmestyi hänen ylioppilasvuotenaan 1947. Viimeisin kokoelma Paratiisini puut valmistui vuonna 1999. Valitut runot koostettiin 1978.

Raittilan uusimman teoksen, vuonna 2002 ilmestyneen Vehnänjyvän päiväkirjan esipuheessa Raittilaa luonnehditaan runoilijaksi, jonka säkeissä luonto kaikkine kerroksineen, mullasta valoon, hengittää monivärisenä ja jonka matkakumppanina vaeltaa paljasjalkainen harmaakaapuinen Franciscus Assisilainen lintuineen.

Marraskuu o Luokitus 822