Yhdysvaltalainen filosofian professori George Herbert Mead (1863-1931) tunnetaan sosiaalipsykologian klassikkona ja tieteenalan eräänä perustajana. Hänen ajatteluunsa tukeutuva symbolinen interaktionismi pyrkii vastaamaan mekanistisen ja mittaavan ihmistutkimuksen haasteisiin. Ärsykkeistä ja reaktioista muodostettujen selitysmallien korvaaminen vuorovaikutuksellisella ihmiskäsityksellä on luonut perustaa tietoiselle ja toimivalle ihmiselle. Meadin pragmatismin kautta avautuu näköala kielen alkuperän ja persoonan synnyn kysymyksiin. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka Meadin ajattelu muotoutui symboliseksi interaktionismiksi ja välittyi osaksi sosiaalipsykologian teoriahistoriaa. Teoksessa analysoidaan Meadin aatteellisia juuria, jotka ulottuvat Hegelin historianfilosofiaan, Diltheyn hermeneutiikkaan ja Wundtin psykologiseen laboratorioon. Samalla piirretään kuvaa Meadin omasta ajattelusta, sen luovuudesta ja ongelmallisuudesta. Lopuksi pohditaan, kuinka uusmeadiläinen sosiaalipsykologia voisi tukea nykyistä toimijuuden teoriaa. Tutkimuksessa osoitetaan, että Meadin luoma yleistyneen toisen idea on ollut tärkeä sosiaalipsykologian synnylle ja tieteenalaidentiteetille. Samalla kun sosiaalisen konstruktionismin äärisuunnat ovat painottaneet ihmisen toiminnan riippuvuutta rakenteista ja viitekehyksistä, on kuitenkin laiminlyöty tahtovan ja itsemääräävän moraalisubjektin asemaa sosiaalipsykologiassa. Uusmeadiläistä toimijuuden teoriaa tasapainotetaan Lauri Rauhalan holistisella ihmiskäsityksellä, jonka mukaan teot ja toiminta nojaavat yksilöiden valintoihin. Jukka Hankamäki tarkastelee Meadin naturalismia kriittisesti ja vertailevasti, rakentaen ihmiskäsitystä, jossa on otettu huomioon ihmisen kehollinen, tajunnallinen ja situationaalinen olemus. Tuloksena on yhteiskuntateoria, joka puolustaa minuudesta maailmaan suuntautuvaa aktiivista ja toiminnallista ensimmäisen persoonan filosofiaa.