Marja-Liisa Vartion viimeiseksi teokseksi jäi postuumisti vuonna 1967 julkaistu Hänen olivat linnut, joka rakentuu suurelta osin leskiruustinna Adelen ja hänen palvelijansa Alman keskusteluille.

Tässä teoksessa, jota on ehdottomasti pidettävä Vartion pääteoksena ja hänen tuotantonsa huippuna, kasvaa menneisyys vähintään yhtä tärkeäksi kuin nykyhetki. Teos on paitsi säätyläiselämäntavan ja tietyn aikakauden päättymisen kuvaus, myös taitavasti kerrottu rouvan ja palvelijan suhteen muuttumisen sekä vanhenemisen ja dementoitumisen kuva.

Teos voi pinnalta katsoen vaikuttaa tavanomaiseltakin suljetun maalaiskylän ja sen osittain karrikoidustikin esitettyjen asukkaiden kuvaukselta, mutta näkökulma syvenee, kun paneudutaan pohtimaan lintuja - toisaalta rovastivainajan konkreettista täytettyjen lintujen kokoelmaa, joka sekä kirjaimellisesti että symbolina pienenee, rapistuu ja hitaasti tuhoutuu, ja toisaalta lintuja - erityisesti joutsenta ja metsoa - romaanin metaforina ja niiden merkitystä romaanin aikakäsityksen kannalta. Niillä on merkityksensä myös kuvina romaanin eri henkilöistä ja ne kannattavat teoksen rakennetta.

Paitsi, että Hänen olivat linnut on Vartion viisitoistavuotisen kirjailijanuran huipentuma, on se samalla synteesi, joka yhdistää hänen tuotantonsa tärkeimmät linjat: lyyrikon näyt ja unet sekä prosaistin kunnianhimon, joka tähtää laveiden kokonaisuuksien luomiseen. Jos moniulotteisuutta ja monitulkintaisuutta pidetään arvottamiskriteerinä, voidaan sanoa, että Hänen olivat linnut ei ole ainoastaan Marja-Liisa Vartion pääteos, vaan samalla modernin suomalaisen kertomataiteen hienoimpia saavutuksia.