Ympäristön hahmottaminen maisemana ei ole myötäsyntyistä vaan opittua ja kulttuurisesti välittynyttä. Maisema syntyy katsojan tulkitsemana ja tähän tulkintaan pohjautuvana esittämisenä. Länsimaiselle maisemakäsitykselle on ollut ominaista yhden katsojan hetkelliseen havaintoon perustuvan rajatun ympäristökuvan kohottaminen "todenmukaiseksi" ympäristön esitystavaksi. Abstraktista luonnonkauneudesta nauttiminen liittyy maisema-ajattelun perinteeseen, ja maisemaan on myös voitu yhdistää symbolimerkityksiä - alueellisia, sosiaalisia, etnisiä tai kansallisia.

Kuten maisemaa yleensä, suomalaistakaan maisemaa ei ole "löydetty" vaan se on luotu tulkitsemalla uudelleen eletty ympäristö ensin maisemana ja sitten suomalaisena. Tämä kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa sysäyksittäin Suomen joutuessa erilaisten länsimaisten maisemadiskurssien piiriin ja rakentaessa omaa kansallista kulttuuriaan. Mitään yksiselitteistä suomalaista maisemakäsitystä ei ole missään vaiheessa ollut olemassa, vaan maisema on aina ollut monitulkintainen ja merkityksiltään muuttuva

Kansallisvaltion esittäminen maiseman avulla on ollut keino kuvata se luonnonkaltaisena - välttämättömänä, pysyvänä ja harmonisena. Tämä on ollut erityisen tärkeää Suomessa, jossa kansallinen samastuminen on ollut myöhäistä perua ja sillä on ollut vähän kiinnekohtia historiassa tai yhteiskunnallisissa instituutioissa. Maisema on toiminut suomalaista identiteettiä määrittelevänä jaettuna representaationa samalla kun se on määritellyt kansallisen rajat sekä ei-kansallisen, sulkeistettavan ja torjuttavan.

Tietyt tunnetut maisemat ovat nousseet kansallisen samastumisen kohteina yli muiden stereotyyppisinä suomalaisuuden tunnuksina. Yhtä lailla tärkeitä ovat kuitenkin olleet myös alueelliset ja paikalliset maisemat, joiden avulla yksilöt on saatu mieltämään itsensä ja kotiseutunsa osaksi yhteistä alueellista hierarkiaa noudattavaa kansakuntaa. Maisemakuvaston välityksellä on syntynyt yhteinen mutta samalla yksilöllinen visuaalinen ja emotionaalinen kartta kansallisesta alueesta, suomalaisuuden spektaakkeli.

Suomalaisuuden maisemallinen tulkinta on alkujaan ollut paljolti Topeliuksen käsialaa. Hän ympäröi ihannoidun järvimaiseman maakuntamaisemien perheellä, josta likimain kaikki suomalaiset saattoivat tunnistaa oman elinympäristönsä. Varhaisen elitistisen maisemakuvaston painopisteenä olivat kuitenkin Etelä-Suomi ja rannikkoseutu kaupunkeineen sekä historiallisine muistoineen. 1900-luvun vaihteesta lähtien "kareliaaniset" periferiamaisemat levisivät isänmaallisen keskiluokan pariin populaarimaisemankuvauksen välityksellä, ja jylhät erämaanäkymät korostuivat suomalaisuuden näyttämöinä. Keskeisimpänä maisemakuvauksen kohteena säilyi silti yhä Helsinki, josta käsin myös kansallista periferiaa tarkasteltiin.

Sotien jälkeisessä kuvastossa tapahtui joukko muutoksia aikaisempaan nähden. Vähäisin syy ei ollut poliittisen suuntautumisen ja itse kansallisvaltion rajojen muutos, joka johti kuvaston ideologiseen neutralisoitumiseen sekä itäisen painotuksen vaihtumiseen pohjoiseksi. Lapista tuli sodanjälkeisen Suomen uusi kansallinen periferia ja kuvatuin alue pääkaupungin rinnalla. Patrioottisten symbolien tilalle ilmaantui matkailu- ja hyvinvointikuvasto. Sittemmin rakennemuutos ja suojelutoiminta nostalgisoivat perinteisen maisemakuvaston, joka tänään on taas uudelleenmäärittelyn kohteena.