Termi 'kvantiteettikieli' tarkoittaa perinteisen selityksen mukaan sellaista kieltä, jossa äänteiden kestoja käytetään erottamaan eri sanoja toisistaan. Suomen kieltä on pidetty malliesimerkkinä tällaisesta kielestä, koska suomessa esiintyy varsin vapaasti pitkiä ja lyhyitä vokaaleja ja konsonantteja erottamassa merkityksiä. Toisaalta, mitatut kestot vaihtelevat puheessa suuresti, riippuen hyvin monista seikoista, mm. äänteen tyypistä ja yleisestä puhenopeudesta.
Tutkimuksessa analysoitiin akustisesti suomen kielisiä sanoja ja käytettiin eri havaintokokeita selvittämään absoluuttisten keston ja muiden seikkojen osuutta merkityserojen tuottamisessa ja havaitsemisessa.
Toisaalta kokeissa, joissa pyydettiin puhujia lausumaan sanoja siten, että suu oli kiinni ja kieli liikkumatta, äänteelliset ajoituserot hävisivät, mutta kvantiteettiin liityvät erot jäivät. Vaikuttaa siltä, että suomen kielen puhujalla on kvantiteettihahmo tai rytmillinen malli, joka on äänne-eroista suhteellisen riippumaton. Voidaan siis väittää, että hän käyttää samaa rytmiä lausuessaan esim. sanat 'tulli' ja 'tukki', vaikka mitatut kestot ovatkin systemaattisesti eri. Sen sijaan havaintokokeet, joiden ärsykkeistä poistettiin äänteellinen informaatio, viittasivat siihen, että suomen kielen kuulija ei havaitse kvantiteettia riippumattomasti, vaan tarvitsee myös äänteellistä informaatiota kvantiteettihahmon tunnistamista varten. Tämä tulos on sopusoinnussa sen olettamuksen kanssa, että puheen havaitsija kuuntelee todellisia artikulaatioita, eikä irrallisia piirteitä, joista sanan identiteettiä sitten laskettaisiin.
Toisissa kokeissa todettiin, että venyttämällä keinotekoisesti sanan kestoja toisen sanan kestojen mukaisiksi on mahdollista muuttaa sanan tunnistus odotettuun suuntaan. Pelkästään ajoitusta muuttamalla jää kuitenkin aina muita tekijöitä, esim. sävelkulku ja äänen laatu, jotka sopivat paremmin alkuperäiseen sanaan, ja näin "jarruttavat" tunnistuksen muuttumista. Esim. sana 'tuli' saadaan venyttämällä kuulostamaan sanalta 'tuuli', mutta lopputulos ei ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen 'tuuli'. Tämä ilmeisesti johtuu siitä, että todellinen muutos sanan rytmissä edellyttää aina puheliikkeiden erilaista organisaatiota, ja nämä erot heijastuvat myös akustiseen puhesignaaliin tarjoten kuulijalle monia vihjeitä sanan identiteetistä.
Työtä voisi jatkaa toisaalta muilla äänne- sanatyypeillä, jotta ilmiön laajuutta tulisi paremmin kartoitetuksi. Toisaalta tutkimusta voisi laajentaa ottamalla huomioon kvantiteetin ja puheen muiden rytmien välisen vuorovaikutuksen.
