Presidentti johtaa -kirjassa paneudutaan presidenttiemme johtamistyyliin ja johtamisen tapaan. Kykenivätkö presidentit saavuttamaan tavoitteensa ja johtamaan kansakuntaa haluamaansa suuntaan? Voi myös kysyä, oliko presidenteillä ylipäätään tällaisia tavoitteita. Ståhlbergillä ja Relanderilla ei oikeastaan ollut presidenttiydelle asetettuja tavoitteita, sillä he joutuivat tehtäväänsä viimehetkisen kompromissin tuloksena. Ryti kasvoi tehtäväänsä tilanteen viemänä, kun hänet aluksi oli taivuteltu pääministeriksi. Mannerheim otti tilanteen sanelemana tehtäväkseen sodan päättämisen. Paasikivi katsoi velvollisuudekseen pelastaa kansakunnan itsenäisyyden. Kaikki seuraavat presidentit pyrkivät tehtäväänsä, joten heillä on täytynyt olla myös tavoitteita. Kekkonen käytti eduskunnan hajottamista ja virkamieshallituksia johtamiskeinonaan. Hallitusten asettaminen, ministerien ja virkamiesten nimittäminen, neuvonantajien valinta, organisaatioiden perustaminen ja muuttaminen sekä strategioiden määrittely ovat valtiokoneiston johtamisen sisäisiä keinoja. Retoriikka on ulospäin suuntautuva keino. Johtamisen tutkimisessa yksi keskeinen lähtökohta on aikaisempi ura. Presidentit ovat taustansa suhteen hyvin erilaisia. Mannerheim oli sotilasjohtaja ja Relander oli virkamies. Ståhlberg loi pääasiallisen uransa julkisen oikeuden professorina. Svinhufvud ajautui juristin uralta itsenäisyyden alkukauden pahimpien poliittisten kriisien pyörteisiin. Ahtisaari oli virkamies, jonka kokemus politiikasta painottui YK-järjestelmään ja kehitysyhteistyöhön. Kallion ja Halosen ura koostuu lähes yksinomaan politiikasta. Paasikivi ehti urallaan kokea lähes kaiken ennen valintaansa presidentiksi. Myös Kekkonen oli moniottelija, joka oli toiminut salaisena poliisina, nousi hallitukseen ja viisinkertaiseksi pääministeriksi ennen kuin hänet valittiin presidentiksi. Presidenttien johtamista ei voi irrottaa siitä kansainvälisestä tilanteesta, jossa he joutuvat luotsaamaan valtiota. Presidenttien on määriteltävä, millä tavoin valtiota kriiseissä johdetaan. Presidentit johtajina -teoksessa kiinnitetään huomio myös johtamisen keinoihin. Joissakin tilanteissa puhe on presidentin tärkein johtamisen väline. Svinhufvudin puheen rooli Mäntsälän kapinan lopettamisessa on klassinen esimerkki puheen merkityksestä johtamisen välineenä. Presidentin oli Mäntsälän kapinan taltuttamiseksi perustettava sotilaallinen kriisiesikunta, sillä hän ei voinut luottaa edes hallitukseensa. Myös sodan aikana ja heti sen jälkeen mielialoja johdettiin puheiden avulla. Nykyisten sähköisten viestinten aikakaudella viestintävälineiden hallinta on erityisen vaativa taitolaji. Puheen on oltava retorisesti erinomainen, jotta sen avulla saadaan toivotut vaikutukset.