Oli tyyni ja hiljainen kevätyö. Me ornitologit istuimme autossa, Kuusenlatvassa luritteli laulurastas, ja kauempana kalkutteli metso. Männikössä kirmaili kevätillan salaperäinen valoleikki. Yhtäkkiä säpsähdimme, kun etäisyydestä alkoi kuulua ihmeellistä ammumista ja röhkintää. Mitä mokomaa tuo voisi olla, mietiskelimme. Olivatko maahiset ja menninkäiset liikkeellä hämärtyvässä kevätillassa? Kun maahisten äänet voimistuivat, huomasimme, että eivät nuo mokomat mitään maahisia olleet, vaan hirvet ne puiden välissä taivalsivat. Hetken kuluttua kaksi aikuista hirveä ja vasa ylittivät metsäautotien.

Kun hirvien äänet lakkasivat kuulumasta, alkoivat teeret kuhautella läheisellä suolla. Tuokiossa oli alkukevään yö täynnä siipien läiskettä ja pulputusta. Istuimme autossa laulurastaan, teerten kuherruksen ja punarinnan sävelten lumoissa, kunnes yhtäkkiä kajahti: - Kopeuk, kopeuk, kopeuk, väkkäkä kää… Ja siinä se lentää pöristeli vielä lähes valkoinen koirasriekko laskeutuen tielle muutaman metrin päähän. Riekko asteli tiellä ja naukui välillä, ilmeisesti eukkoaan kaipaili. Jonkin aikaa tallusteltuaan lintu ylitti tienojan ja kohosi lentoon väkättäen mennessään.