Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa
Huumori on yksi nykylastenkirjallisuuden tunnistettavimmista tyylipiirteistä. Siinä missä varhainen lastenkirjallisuus korosti lastenkirjallisuuden kasvatuksellisia päämääriä, on huumorin merkitys lastenkirjallisuudessa nykyään korostunut lapsilukijoiden mielenkiinnon ja lukunautinnon takeena. Kotimaisen nykylastenkirjallisuutemme valtavirrastakin huomattavan suuri osa voidaan luokitella humoristisiksi. Esimerkiksi Sinikka ja Tiina Nopolan, Timo Parvelan, Tuula Kallioniemen, Mauri Kunnaksen tai Aino Havukaisen ja Sami Toivosen suositut teokset sisältävät runsaasti vauhdikasta tilannekomiikkaa, absurdeja käänteitä, verbaalista ilottelua ja karnevalistista tai groteskia huumoria.
Maria Laakson väitöstutkimus Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa tarkastelee kaunokirjallista huumoria kirjallisuustieteen tarjoamin työkaluin kohdentaen erityisesti lastenkirjallisuuteen. Tutkimuksen kohdeaineiston muodostavat Kari Hotakaisen (s. 1957) kirjoittamat ja Priit Pärnin (s. 1946) kuvittamat Lastenkirja (1990), Ritva (1997) ja Satukirja (2004). Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjat ovat teoksina omalaatuisia ja kokeilevia. Niitä luettiin kirjallisuuskriitikoiden vastaanotossa lastenkirjallisuutemme traditioista poikkeavina. Erityisesti kriitikoissa epäilyksiä herätti teosten tarkoitettu yleisö. Tekijöiden epäiltiin pyrkivän aikuisten huvittamiseen lapsilukijoiden kustannuksella.
Teokset edustavatkin huumorin lisäksi myös toista nykylastenkirjallisuudessa voimakasta virtausta: viimeisinä vuosikymmeninä alati kasvanutta niin kutsuttua crossover-kirjallisuutta eli kirjallisuutta, joka on suunnattu useille ikäryhmille perinteisen aikuistenkirjallisuus/lastenkirjallisuus-jaottelun ylittäen. Sekä lapsi- että aikuisyleisöjen puhutteluun pyrkivä kaunokirjallisuus ei ole suinkaan uusi ja mullistava ilmiö. Kaiken ikäisiä lukijoita kiehtoneita tekstejä ja teoksia löytyy kirjallisuushistoriasta useita ja niiden status lasten- tai aikuistenkirjallisuutena on myös ollut monissa tapauksissa historiallisesti muuttuva. Avoimesti lapsille ja aikuisille samanaikaisesti kirjoittavien tekijöiden määrä on kuitenkin lisääntynyt viimeisinä vuosikymmeninä huomattavasti, sillä 1990-luvun lopulta alkaen voidaan havaita jonkinlainen kulttuurinen murros aikuisten ja lastenkirjallisuuden välisten raja-aitojen madalluttua.
Lastenkirjallisuuden kaksoisyleisön tutkimus on noussut yhdeksi kansainvälisen lastenkirjallisuudentutkimuksen tärkeistä juonteista ja tähän keskusteluun osallistuu myös Laakson tutkimus. Tutkimuksessa päähuomion saa Hotakaisen teosten sisältämä huumori. Väitöstutkimuksessa selvitetään minkälaisia huumorin muotoja, keinoja ja välineitä Hotakaisen lastenkirjat hyödyntävät pyrkiessään huvittavan vaikutelman saavuttamiseen lukijassaan ja minkälaisin keinoin teokset pyrkivät puhuttelemaan ja huvittamaan samanaikaisesti keskenään kirjalliselta osaamiseltaan ja tietämykseltään erilaisia lukijoitaan. Kansainvälinen kaksoisyleisön tutkimus ei ole juurikaan tarkastellut huumoria kaksoispuhuttelun keinona. Laakson tutkimus kuitenkin osoittaa, että huumori on keskeinen kaksoispuhuttelua synnyttävä tekijä.
Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjoille tyypillistä on voimakas tulkinnallinen monitasoisuus. Teokset voivat erilaisilla kielellisillä ja kerronnallisilla keinoilla tarjota yhdenaikaisesti useita lukutapoja eri tarkoitetuille yleisöilleen. Tämä monitasoisuus näkyy erityisesti teosten huumorissa. Lyhytkin tekstikatkelma voi kätkeä sisäänsä mitä moninaisimpia huumorin keinoja nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin, slapstickistä groteskiin vessahuumoriin. Tämä monitasoisuus on jossain määrin tyypillistä kaikelle kaunokirjalliselle huumorille. Erityisen korostunutta se on kuitenkin sellaisissa aikuisten ja lasten samanaikaiseen huvittamiseen pyrkivissä teoksissa, joita Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjat edustavat. Monitasoisuuden ansiosta teksti voi tarjoa mielekästä luettavaa niin tekstin äären eksyville aikuisille kuin lapsillekin. Tekstin kertoja saattaa myös tietoisesti vitsailla aikuisyleisölleen ikään kuin lapsiyleisönsä selän takana, kätkemällä tekstiin esimerkiksi vain kypsemmille lukijoille avautuvia kaksimielisyyksiä tai viittauksia aikuistenkulttuuriin. Tällöin voidaan puhua kertojan "silmäniskuista" aikuisyleisölleen. Tällainen ilmiö on tuttu myös kirjallisuuden ulkopuolelta. Erityisesti animaatioelokuvat vilisevät nykyään aikuisyleisön viihdyttämiseksi tarkoitettuja vitsejä, jotka jäävät lapsikatsojien ymmärtämyksen ulottumattomiin. Tällaisessa huumorissa osa hauskuudesta syntyy tietämättömän lapsiyleisön läsnäolosta ja kertojan ja aikuisyleisön välille muodostuvasta salaliittolaisuudesta.
Laakson tutkimus hyödyntää monipuolisesti huumorintutkimuksen teoriaa ja kirjallisuustieteen tarjoamia välineitä huumorin keinojen tarkasteluun. Yhdistämällä huumorintutkimusta ja kaksoisyleisöteoriaa tutkimus tuottaa tietoa Kari Hotakaisen ja Priit Pärnin lastenkirjojen kaunokirjallista huumorista ja sen toimintamekanismeista. Samalla tutkimus pyrkii kuitenkin myös kehittämään sekä huumorin että kaksoisyleisön tutkimuksen teoriavälineitä edelleen kirjallisuudentutkijoiden käytettäväksi.
