Sairaalle ihmiselle tärkeää ei ole vain se osa terveyttä minkä hän sairastaessaan menettää. Toivo on jäljelle jäävässä terveydessä, toimintakyvyssä, itsensä hallitsemisessa ja mahdollisuuksissa toteuttaa itselleen tärkeitä asioita sekä elää muiden mukana.



Lääketieteen ja käytännön lääkintätaidon juuret ovat toivossa. Tieteen matkamies toivoo löytävänsä todellisuudesta sellaista uutta tietoa, jolla on merkitystä ihmiselle, keinoja sairauksien ehkäisemiseksi ja sairaiden ihmisten parantamiseksi. Parantajan työ perustuu niin ikään toivoon vaikuttaa sairauden kulkuun. Jokainen sairaus uhkaa ihmisen eheyttä, muuttaa hänen suhtautumista itseensä ja ympäristöön ja aiheuttaa riippuvuutta toisesta; sitä voimakkaammin mitä vakavammasta sairaudesta on kysymys. Sairauden aiheuttamilla kärsimyksillä on aina ihmisenä olemista ja oman elämän hallintaa uhkaavia eksistentiaalisia sävyjä. Siksi se sisältää aina pelkoja tulevasta, mutta myös toivon mahdollisuuden; parantua tai tulla parannetuksi.



Ihmisen sopeutuminen sairauteen riippuu hyvin paljon siitä, miten uutta asiaa on ensimmäisen kerran käsitelty. Totuuden piilottaminen, epävarmuuden kätkeminen ja turhien toiveiden herättäminen ovat potilaan pettämistä, mutta vakavistakin sairauksista on aina yhdessä löydettävissä sellaisia toivon hippuja, joihin potilas voi tarttua ja turvautua. Lääkärin ei pitäisi päästää ketään luotaan ilman rohkaisevia sanoja. Toivon viesti ei välity vain sanojen, vaan yhtä lailla äänen sävyjen, ilmeiden ja eleiden kautta. Tässä kirjassa tutkitaan toivon olemusta ja tähdennetään sen merkitystä parantamisessa, parantumisessa ja hyvän elämän tekijänä.