Luftwaffen hävittäjä-ässien nousu ja tuho.

Kesällä 1939 Luftwaffen hävittäjälennostolla oli ajanmukaisin kalusto ja parhaiten koulutettu henkilökunta. Nykyaikaiset hävittäjäkoneet ja ylivoimainen ilmataistelutaktiikka johtivatkin menestykseen sodan alussa. Puolan, Norjan ja Ranskan sotaretkien salamasota yllätti muun maailman.

Vasta kesällä 1940 Luftwaffe koki ensimmäisen takaiskunsa, kun se ei onnistunut saavuttamaan ilmaherruutta Englannin yllä. Kolmannen valtakunnan sodankäynnin painopisteen siirtyessä itään Kanaalin rannikolle jääneet muutamat hävittäjäyksiköt kuitenkin pitivät menestyksellisesti puoliaan Kuninkaallisia ilmavoimia vastaan.

Hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi kesäkuussa 1941, ja idässä palvelevien Luftwaffen hävittäjälentäjien pudotusmäärät kasvoivat hämmästyttävää vauhtia. Samalla kuitenkin koitti hävittäjälennoston lopun alku: myös kone- ja miestappiot kasvoivat, ja moni kokenut yksikönjohtaja poistui riveistä. Miestäydennykset eivät enää pystyneet paikkaamaan menetyksiä.

Hävittäjälennosto sai vielä kerran vuonna 1944 hieman etumatkaa, kun Messerschmitt Me 262 -suihkuhävittäjä tuli käyttöön. Niitä tuli kuitenkin liian vähän ja liian myöhään.

Miksi menestys kääntyi tappioksi? Ilmasotahistorioitsija Mike Spick pohtii kysymystä pintaa syvemmältä. Yksi tappion siemenistä oli Luftwaffen hävittäjälennoston sankarihakuisuus. Hävittäjälentäjien esikuvana oli ensimmäisen maailmansodan menestyksekkäin hävittäjälentäjä Punainen paroni, vapaaherra Manfred von Richthofen. Hänen myyttiään hyödynsi eritoten ilmavoimien ylipäällikkö Hermann Göring. Monille menestyksekkäille hävittäjälentäjille tärkeintä oli oman pudotustilin kasvattaminen ja kunniamerkeillä palkituksi tuleminen. Tämä johti usein kilpailuun henkilökohtaisista ilmavoitoista yksikön toimivuuden kustannuksella.

Suomentanut Lauri Mäkelä.