DI Mikko Jalaksen organisaatiot ja johtaminen -alaan kuuluva väitöskirja ”Busy, wise and idle time. A study of the temporalities of consumption in the environmental debate” tarkastetaan Helsingin kauppakorkeakoulussa maanantaina 12.6.2006. Vastaväittäjänä toimii professori Elizabeth Shove Lancasterin yliopistosta ja kustoksena professori Raimo Lovio. Jalas käsittelee työssään kiirettä ja arkea koskevaa ympäristöpolitiikkaa. Hän tutkii kotitalouksien energiankäyttöä ja osoittaa, miten ajankäytön tilastointia voidaan käyttää merkityksellisen ja itsetarkoituksellisen tekemisen kuvaamiseen. Toisaalta työssä käytetään myös puuveneilyä esimerkkinä sellaisista esineistä ja instituutioista, jotka pystyvät tuottamaan ja perustelemaan itsetarkoituksellista aikaa. Näiden tutkimusasetelmien kautta työssä pyritään lähestymään arkea arvostavasti. Jalas nostaa aikaa ja arjen rytmejä koskevat ristiriidat ympäristöpolitiikan keskiöön. Kestävä tuotanto ja kulutus on ympäristöpolitiikan teema, jonka alla on pyritty löytämään tapoja tehostaa yksityistä kulutusta, tuottamaan enemmän hyvinvointia vähemmillä luonnonvaroilla ja mahdollistamaan ympäristön kannalta kestävä talouskasvu. Tämä ekotehokkuusajattelu pohjautuu taloustieteen rationaalisen ja välineellisen toiminnan oletukselle, jonka mukaan arkinen toiminta ei ole arvokasta sinänsä, vaan ainoastaan keino päästä haluttuun päämäärään. Toisaalta ympäristökeskustelussa on yhä näkyvämmin esillä myös talouskasvua kohtaan kriittinen ajallisen vaurauden käsite. Väitetään, että teknologinen kehitys pitäisi talouskasvun sijaan suunnata vapaa-ajan lisäämiseen, mikä edellyttää myös toisenlaista orientaatiota arkielämässä; kykyä nauttia ’hitaista’ hetkistä, arvostaa tuotteita ja pysähtyä niiden äärelle. Ajallisen vaurauden kannattajat väittävät siis ekotehokkuusajattelusta poiketen, että arkinen elämä on itsessään arvokasta ja merkityksellistä. Samalla kiireestä ja välineellisestä elämänasenteesta tulee keskeisiä ympäristöongelmien ’syitä’. Miksi ympäristöpolitiikka on rationalisoivaa? Jalas väittää, että ympäristöhallinto nojaa talous-, hallinto- ja insinööritieteisiin, jotka lähtökohtaisesti poissulkevat kulutuksen merkityksellisyyden. Näiden rationalisoivien tieteiden valta-asema on erityisen vahva ympäristöpolitiikassa; ympäristöä koskevat uhkakuvat tuntuvat vaativan yhä järkevämpää ja kaukonäköisempää suunnittelua ja parempaa hallintaa. ’Järkevä’ ympäristöpolitiikka tulee kuitenkin sulkeneeksi pois ajallisen vaurauden kaltaiset kasvukriittiset näkökulmat, jotka ovat olennaisia politiikan tavoitteiden saavuttamisen kannalta. Tutkimuksessa siis väitetään, että rationalisoiva ympäristöpolitiikka luo arjesta kiireisen ja välineellisen kuvan ja on siksi oman itsensä vanki. Arkea koskevan ympäristöpolitiikan keskeisenä haasteena onkin toteuttaa pitkäjänteistä ympäristöpolitiikkaa ja samaan aikaan tunnistaa ja tunnustaa arkisen kulutuksen hetkellisyys ja merkityksellisyys.