Suomalaiseen mediakasvatuspolitiikkaan sisältyy toisilleen ristiriitaisia näkemyksiä mediakasvatuksen merkityksestä kansalaisuudelle. Mediakasvatuksen esitetään kasvatuspolitiikassa suojelevan lapsia median riskeiltä, työllistävän globaalissa toimintaympäristössä sekä mahdollistavan osallisuutta. Lisäksi joustavuus, kansainvälisyys ja kriittisyys ovat mediakasvatukselle osoitettuja tavoitteita.
Niina Uusitalo Tampereen yliopistosta tarkastelee väitöstutkimuksessaan suomalaisen mediakasvatuspolitiikan rakentumista vuosina 1999–2013. Tutkimuksessa on analysoitu kasvatuspoliittisia asiakirjoja sekä mediakasvatuspolitiikan tekemiseen osallistuneiden virkamiesten haastatteluja.
Tutkimus näyttää, miten mediakasvatuspolitiikka rakentuu eritasoisissa hallinnallisissa prosesseissa, jotka ovat sidoksissa toisiinsa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tapa tuottaa mediakasvatuspolitiikkaa eri yksiköissään, ulkopuolisten toimijoiden kutsuminen politiikanteon prosessiin, asiakirjojen tuottamisen käytäntö sekä ylikansalliset politiikanteon käytännöt heijastuvat asiakirjojen tapaan ohjata mediakasvatuksen osallistujia sekä tapaan perustella mediakasvatusta.
Mediakasvatuksen ja medialukutaidon käsitteiden monimerkityksellisyys on mahdollistanut mediakasvatuspolitiikan tekemisen monelle opetus- ja kulttuuriministeriön yksikölle. Eri yksiköillä on erilaisia politiikanteon tavoitteita ja tausta-arvoja, mikä on vaikeuttanut yhteneväisen mediakasvatuspolitiikan luomista. Toisaalta tämä voi olla rikkaus, joka mahdollistaa erilaisten mediakasvatustoimijoiden ja -käytäntöjen tukemisen.
Tutkimus kartoittaa eri toimijuuden muotoja, joita opetus- ja kulttuuriministeriön politiikanteossa tuotetaan mediakasvatuksen toteuttajille sekä osallistujille. Mediakasvatuspoliittiset asiakirjat määrittelivät mediakasvatuksen vastuullisiksi toteuttajiksi erityisesti vanhempia, joiden esitettiin tarvitsevan kasvatusammattilaisten apua toivotunlaisen mediakasvatuksen toteuttamiseksi. Asiakirjat korostivat professionaalista koulutusta ja ammatillista kokemusta asiantuntemuksen lähteenä, kun vanhempien tai lasten asiantuntemus puolestaan olivat pienessä roolissa. Mediakasvatuksen toteuttajia ohjattiin myös verkostoitumaan toisiin toimijoihin esimerkiksi tietoverkkojen välityksellä. Lisäksi toteuttajiin kohdistui odotuksia arvioida toimintaansa.
Tutkimus erottaa kuusi erilaista mediakasvatuksen oppijoille asetettua toimijuuskäsitystä. Asiakirjoissa nousi esiin suojeltava, työllistyvä, joustava oppija, osallistuva, transnationaali ja kriittinen toimijuus, joita mediakasvatuksen toivotaan tuottavan. Merkittävää oli myös se, että kriittinen toimijuus oli asiakirjoissa melko pienessä roolissa ja nousi esiin lähinnä yksittäisten tutkijoiden kirjoittamissa asiakirjaosuuksissa. Mediakasvatuksen ja medialukutaidon ilmaistiin tuottavan toivottuja lopputuloksia melko automaattisesti. Asiakirjoissa nousi esiin myös tieto- ja viestintäteknologiaa ihannoivia käsityksiä, joissa teknologian uskottiin tuottavan automaattisesti esimerkiksi osallisuutta ja työllisyyttä.
Mediakasvatuspolitiikkaa perusteltiin valtionhallinnon asiakirjoissa viittaamalla asiantuntijoihin. Lisäksi median ongelmallisuus ja muutokset olivat mediakasvatuspolitiikan perusteluja. Kansainvälinen kilpailu ja vertailuasetelmat olivat yksi keino perustella mediakasvatuspolitiikkaa. Asiakirjat vetosivat myös kansalaisuuteen, yleissivistykseen ja traditionaaliseen lukutaitoon perustellessaan mediakasvatuksen merkittävyyttä. Lisäksi asiakirjat perustelivat mediakasvatusta tarinoilla historiallisista kehityskuluista.
Mediakasvatuspolitiikka rakentuu osana laajoja hallinnallisia tavoitteenasetteluja ja arvomaailmoja. Aineistosta nousi esiin sekä kilpailutalouteen sopeutumista että osallistumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta painottavia arvomaailmoja. Käsitys mediasta kasvun ja kasvatuksen ympäristönä perustui sekä riskidiskursseille että teknologian hyötyjä ihannoiville puhetavoille. Keskeistä kaikille mediakasvatuskäsityksille oli toimijoiden kyky itsehallinnointiin medialukutaidon avulla.
