Ennen kuin ryhdymme astialle, totean, että tätä aikalaistodistusta lukee kolmella eri tavalla: fiktiivisesti, historiallis-asiallisesti tai opiskelijan oppaana. Ensimmäisestä lukutavasta syntyy jonkinlainen poikain seikkailu- ja jännityskertomus onnettomasta vaasalaisesta looserista Timosta kamppailemassa ja painimassa menestyksen haamun kanssa isossa ja vieraassa Turussa. Juoni epäuskottava kuin huonossa romaanissa.

Miten Timon käy? Millaisia esteitä hänen on ylitettävä? Millaiset ihmiset häntä kampittavat ja mistä löytyy apuja? Kestääköhän Timon hermo? Toinen tapa on keskittyä ajankuvaan, menneen Suomen silloiseen tilaan ja sen nuorison pyrkimyksiin. Miten opiskeltiin? Oliko kivaa? Kuinka suhtauduttiin politiikkaan, taiteeseen ja seksiin noina kovin kaukaisina aikoina. Pelättiinkö Kekkosta vai Neuvostoliittoa? Kuinka vapaa ja huoleton 1960–70 lukujen vaihde olikaan? Millainen oli yliopisto silloin?

Kolmas tapa: lukee opiskelijan oppaana. Miten ja miksi yliopistossa opiskellaan ja menestytään. Perusasiat eivät ole muuttuneet. Pärjäämisen ehdot ovat ennallaan niissä oppiaineissa ja tiedekunnissa, joista tässä kerron. Miten tutkijaksi tullaan? Mutta yliopisto on myös muuttunut. Onko muutos ollut hyvään vai huonoon suuntaan, siihen otan myös kantaa. Minulla on perspektiiviä.

Timo Airaksinen (s. 1947) on Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori.