Tutkimuksen kohteena on liikennesuunnittelu, jota tarkastellaan kaupunkiseutujen tieverkon suunnittelun näkökulmasta. Kirjallisuusanalyysiin perustuva tutkimus pyrkii selvittämään, mistä lähtökohdista liikennesuunnittelun käsitys kaupungista rakentuu, ja millaista kaupunkia liikennesuunnittelu tuottaa. Aineistoa – liikennesuunnittelun tuottamia suunnitelmia, ohjelmia ja strategioita – analysoidaan yhtäältä suhteessa liikennesuunnittelulle asetettuihin tavoitteisiin ja toisaalta suhteessa kaupunkitutkimuksen teoriaa muodostavaan sekä liikennesuunnittelua käsittelevään tai sitä sivuavaan kirjallisuuteen.
Tutkimuksen tulokset osoittavat, että 1900-luvun puolivälin jälkeen muusta kaupunkisuunnittelusta eriytynyt liikennesuunnittelu nojautuu edelleenkin tieverkon suunnittelussa 1900-luvun alkupuolen modernistisen kaupunkisuunnittelun ja tiensuunnittelun määrittelemiin periaatteisiin. Liikennesuunnittelu korostaa erityisesti henkilöautolla tapahtuvan liikkumisen nopeutta keskeisenä hyvinvointiin ja yhteiskunnan tehokkuuteen vaikuttavana tekijänä. Historiallisista juurista rakentuneiden suunnittelua ohjaavien rakenteiden, ”kehysten”, lisäksi liikennesuunnitteluun vaikuttaa sen hajautunut hallinnollinen toimintaympäristö, joka tukee tieverkon suunnittelun keskeistä asemaa kaupunkiseutujen liikennejärjestelmän suunnittelussa.
Liikkumisen nopeuden korostaminen tieverkon suunnittelussa luo edellytykset yhdyskuntarakenteen hajautumiselle. Tätä yhteyttä ei ole tunnistettu – tai tunnustettu – liikennesuunnittelussa. Näin tapahtuu huolimatta sekä liikennesuunnittelulle asetetuista että suunnittelun itsensä määrittelemistä tavoitteista.
Liikennesuunnittelusta puuttuu ohjaava rakenne, kehys, joka kytkisi liikennesuunnittelun kaupunkiseutujen muutokseen moniksi eritasoisiksi ja osittain päällekkäisiksi verkostoiksi. Verkostorakenne poikkeaa oleellisesti aikaisemmasta kaupungin yksinapaisesta järjestelmästä. Liikennesuunnittelu tarkastelee kuitenkin tulevaisuutta puoli vuosisataa sitten määritellyillä periaatteilla. Tämä ilmenee erityisesti tavassa, jolla väylähankkeiden yhteiskuntataloudellista tehokkuutta arvioidaan. Arvioinnin lähestymistapa painottaa voimakkaasti henkilöautojen liikkumisen nopeutta ja sitä kautta aikasäästöjen saavuttamista. Kun autoliikenteen nopeutta voidaan jatkuvasti lisätä – ainakin vallitsevien ennustemenetelmien puitteissa – liikennesuunnittelu on luonut itselleen asetelman, jossa se voi aina perustella toimintaansa yhteiskunnalle tuotettavalla hyödyllä.
Muutoksen aikaansaaminen liikennesuunnittelussa, erityisesti sen suhteessa kaupunkiin, edellyttää ymmärrystä liikkumisen nopeuden rajoittuneisuudesta, jopa suorastaan vahingollisuudesta, suunnittelua keskeisesti ohjaavana muuttujana. Liikennesuunnittelun asiantuntijan tulee ymmärtää, että sama tila, rakenne tai järjestelmä palvelee useita päämääriä, joita ei voi sivuttaa merkityksettöminä. Tämä puolestaan edellyttää laaja-alaista liikenteeseen vaikuttavien tekijöiden ja niiden taustalla olevien yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärryksen kehittämistä. Kun muutoksessa on kyse irrottautumisesta historiallisten kehityksen perusteella toimintaa ohjaavista liikennesuunnittelun kehyksistä, keskeiseen asemaan asettuu koulutus.
Tutkimus perustuu strukturalistiseen lähestymistapaan. Liikennesuunnittelua lähestytään amerikkalaisen sosiologin Erving Goffmanin jo 1970-luvulla esittämään tulkintakehysteoriaan tukeutuen soveltamalla tätä ensisijaisesti henkilökohtaista vuorovaikutusta käsittelevää teoriaa organisaatioiden ja instituutioiden toimintaan.
