Kuoleminen ja kuolema sisältyvät ihmisen olemassaoloon. Sairas ihminen ei ainoastaan kuole, vaan hän myös tajuaa kuolevansa ja valmistautuu siihen aina omalla tavallaan. Jokainen kuolema on ainutlaatuinen, ja vasta kuolemassa yksittäinen elämä saavuttaa kokonaisuutensa. Myöskään saattohoito ei toistu saman kaavan mukaisesti, joka varmistaisi hyvän kuolemisen ja kuoleman. Jossakin on raja, missä valmiit teoriat ja ohjeet eivät enää riitä. Kuolevan potilaan ja omahoitajan on löydettävä itsestään ne voimavarat ja mielikuvat, joiden avulla he voivat ”kirjoittaa” omaa tarinaansa sekä saattajana että saatettavana. Joskus ei oikeita ”avaimia” tälle matkalle kuitenkaan löydy tai ei edes haluta löytää ja reitti voi jäädä jopa kokonaan selvittämättä. Kuolemaa ei kuitenkaan voi välttää. Siksi kuolemisen kokonaisvaltaisuus ja lopullisuus koskettavat saattohoidossa samalla tavalla sekä potilasta että hänen hoitajaansa. Toteutetaan saattohoitoa sitten laitoksessa tai potilaan kotona merkittävimmäksi muodostuu kuolevan potilaan ja omahoitajan vuorovaikutussuhde. Siihen kätkeytyy mahdollisuus löytää toisen ihmisen elämismaailman avain, jonka avulla teot ja puheen sisältämät sanat voivat saada oikean tulkintayhteyden. Näin ollen hoitosuhdetta voi pitää hyvän hoidon ytimenä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, minkälaisia ovat kuolevien potilaiden ja heidän omahoitajiensa hoitosuhdetta koskevat kielelliset kuvaukset ja minkälaiseksi kuolevan potilaan hoitotodellisuus näiden kuvausten pohjalta rakentuu dialogisen filosofian näkökulmasta tarkasteltuna. Sosiaalikonstruktionistinen näkökulma ohjaa näkemään kuolevan potilaan ja omahoitajan hoitosuhteen sosiaalisesti rakentuneena toimintana. Painottaessaan kokemuksille annettavien merkitysten moninaisuutta ja tilannesidonnaisuutta se ei estä kuolevien potilaiden ja heidän omahoitajiensa hoitosuhteisiin liittämien myönteisten ja kielteisten kokemusten samanaikaista esille tulemista kuolemaa lähestyttäessä. Päinvastoin konstruktionistisessa tutkimusotteessa juuri puheiden sisältämät ristiriitaisuudet otetaan vakavasti. Diskurssianalyysin käyttäminen analyysimenetelmänä auttaa puolestaan ymmärtämään elämän monimuotoisuutta olennaisesti rikkaammin kuin puheen tutkiminen faktanäkökulmasta. Sen avulla on mahdollista selvittää, mikä on tärkeää kuolevan potilaan ja omahoitajan itsensä kannalta heidän käsitteellistäessään hoitosuhdetta. Tutkimus tuo esiin useita erilaisia kulttuurisia puhetapoja, joihin tukeutuen kuolevat potilaat ja omahoitajat tekevät ymmärrettäväksi hoitosuhteelle antamiaan merkityksiä. Saattohoitoa kuvaava ajatus ”kun ei ole enää mitään tehtävissä, on vielä paljon tehtävissä” kytkeytyy ennen kaikkea omahoitajaan ja hänen ammattitaitoiseen toimintansa hoitosuhteessa. Ammattitaitoiseksi saattohoitajaksi ei kuitenkaan synnytä, vaan saattohoidossa tarvittavaa ammattitaitoa opitaan vähitellen käytännön hoitotilanteissa tapahtuvan oman oivaltamisen, työhön sitoutumisen ja ihmisenä kasvamisen myötä. Tutkimustulokset auttavat ymmärtämään myös sitä, miksi hoitosuhteessa toimitaan kuolemaa lähestyttäessä hyvin ristiriitaisesti. Hoitosuhteen toimivuus on sidoksissa ennen kaikkea käsitykseen ihmisenä olemisesta. Tämä käsitys puolestaan ratkaisee sen, milloin samakin hoitosuhde toteutuu kuolevan potilaan hoitotodellisuudessa läheisenä ja luottamuksellisena yhteistyönä, milloin taas etäisenä ”tuuliajolla” ajelehtimisena. Kun dialogin kaltainen yhteys hoitosuhteessa syntyy, hoitopaikka menettää merkityksensä ja saattohoito toteutuu ideologiansa mukaisesti monimerkityksellisenä ja tilannesidonnaisena yksilön arvon ja vapauden kunnioittamisena. Dialogisuuden maaperään juurtuu myös luottamus. Diskurssianalyysin merkittävin anti hoitotieteellisessä tutkimuksessa on siinä, että sen avulla voidaan kiinnittää huomiota puheiden seurauksiin. Seurausten ymmärtäminen on tärkeää, koska tulevaisuuden potilaat ovat entistä koulutetumpia ja kriittisempiä oman hoitonsa suhteen. He osaavat ilmaista hoitotahtonsa ja vaatia oikeuksiaan.
