1920-luvun puolessavälissä neuvostovalta aloitti tehostetun huliganismin vastaisen taistelun. Taistelu oli vastaus siihen yleiseen turvattomuuden tunteeseen, jonka järjestyshäiriöt ja väkivallanteot olivat informaatioraporttien mukaan synnyttäneet neuvostokansalaisten keskuudessa. Huliganismin käsite oli vuoden 1922 rikoslaissa määritelty ”sellaiseksi pahanteon ja ilkivallan muodoksi, joihin liittyi selvä epäkunnioitus toisia kansalaisia tai yhteiskuntaa kohtaan”. Huliganismin vastaiseen taisteluun osallistui useita eri neuvostovaltaa edustavia tahoja, kuten esimerkiksi poliittinen poliisi OGPU, Venäjän neuvostotasavallan sisäasiankansankomissariaatti NKVD, puolueen nuorisojärjestö Komsomol sekä ammattiliitot, joilla jokaisella oli oma näkemys huliganismista ja sen vastaisista toimenpiteistä. Myös neuvostokansalaisilla – työläisillä ja talonpojilla – oli omat näkemyksensä huliganismista, jotka eivät aina käyneet yksiin neuvostovallan näkemysten kanssa. Tutkimus selvittää, mistä huliganismissa oli kyse.
Tämä käsitehistoriallinen tutkimus tarkastelee huliganismin käsitteen kautta neuvostovallan rakentumista ja kehittymistä uuden talouspolitiikan (novaja ekonomitšeskaja politika) eli NEP:in vuosina 1921–1927. Tutkimus analysoi sitä, miten huliganismin käsite siirtyi vallankumouksen mukana uuteen neuvostoyhteiskuntaan, minkälaisena yhteiskunnallisena vaarana sitä pidettiin ja minkälaisia rangaistuksia huliganismista vaadittiin. Tutkimuksen keskeisiä analyyttisiä käsitteitä huliganismin lisäksi ovat neuvostovallan, vastarinnan, yleisen mielipiteen ja yhteiskunnalle vaarallisen käsitteet. Tutkimus nojaa Michel Foucault’n vallan ja Michel de Certeaun arjen vastarinnan käsitteisiin. Näihin pohjautuen tutkimus analysoi huliganismin käsitettä ja neuvostovallan taistelua huliganismia vastaan strategian ja taktiikan näkökulmasta. Mihin strategioihin ja mihin taktisiin keinoihin huliganismin käsite liittyi?
Tutkimusaineisto perustuu Venäjällä kerättyyn arkistoaineistoon. Aineisto käsittää puolueen ja hallintoviranomaisten raportit huliganismiin liittyvästä lainsäädännöstä, huliganismin vastaisesta taistelusta, yleisestä mielipiteestä ja maan poliittisesta tilanteesta sekä neuvostoyhteiskunnan kehittämisestä. Arkistoaineistoa on kerätty liitovaltiotason arkistojen lisäksi myös paikallisarkistoista Moskovassa ja Pietarissa. Sisäasiainkansankomissariaatin huliganismin vastaista taistelua käsittelevän aineistokokonaisuuden sekä poliittisen poliisin huliganismiin liittyvien raporttien kautta tutkimusaineisto kattaa koko Venäjän neuvostotasavallan.
Tutkimus osoittaa, että neuvostoyhteiskunnan kehittyminen muovasi huliganismin käsitettä, joka oli otettu lainasanana käyttöön vallankumousta edeltäneellä Venäjällä. Huliganismin käsitteeseen liittynyt yhteiskunnalle vaarallisen käsite sekä huliganismin vastaiseen taisteluun liittynyt oikeuden ulkopuolisten rangaistusten käyttö siirtyivät vallankumouksen yli myös uuteen neuvostolainsäädäntöön. Neuvostovallan vahvistamiseen pyrkineet iskukampanjat muokkasivat entisestään huliganismin käsitettä ja siitä annettavia rangaistuksia.
Huliganismin käsitettä käytettiin kuvaamaan neuvostovallan ja -yhteiskunnan epäkohtia sekä maaseudulla että kaupungeissa. Huliganismia oli pidetty perinteisesti kaupunkien ongelmana, mutta 1920-luvun puolessavälissä poliittinen poliisi OGPU kiinnitti huomiota maaseudun huliganismiin, jota se piti poliittisena ja neuvostovaltaa uhkaavana ilmiönä.
Huliganismin käsite liittyi vahvasti myös NEP-kauden ideologiseen ja poliittiseen taisteluun kommunistisen puolueen johdossa. Sosiaaliset ongelmat, eriarvoisuus ja tyytymättömyys puolueeseen liittyivät huliganismista käytyyn ideologiseen keskusteluun. Neuvostokansalaiset vastustivat neuvostovallan toimenpiteitä heidän arkensa ja vapaa-aikansa muokkaamiseksi. Huliganismin käsite kuvaa hyvin kansalaisten taktisia keinoja ja arjen vastarintaa. Huliganismin käsitteellä oli myös suuri merkitys, kun neuvostoviranomaiset ja -instituutiot kamppailivat toimivallasta ja resursseista. Neuvostovalta vetosi huliganismia paheksuneeseen yleiseen mielipiteeseen, kun se pyrki lisäämään kansalaisiin kohdistuvaa valtiovallan kontrollia tiukemman rangaistuspolitiikan ja sosiaalisen valvonnan muodossa.
