Oppiminen marginaalissa? Tekstiiliteollisuus on naisvaltainen, matalapalkkainen ja taantuva teollisuudenala Suomessa. Tekstiilitehtaan työntekijän työ nähdään vähän koulutusta vaativana, yksitoikkoisena urakkatyönä, jossa on heikot uralla etenemisen ja oman osaamisen kehittämisen mahdollisuudet. Teollisuus- ja suoritustason työ ei ole kasvatustieteellisen tutkimuksen kohteeksi juuri osunut, vaikka työssä oppimisen tutkimus onkin lisääntynyt 1990-luvulla. Tämä tutkimus kohdistuu unohdettujen ja marginaaliin sijoitettujen tekstiilitehtaan työntekijöiden kokemuksiin ja pyrkii tuottamaan monisärmäisempää kuvaa tehdastyöstä, sen tekijöistä ja työhön sisältyvistä oppimisen mahdollisuuksista. Tutkimus kohdistuu neljään suomalaiseen tekstiilitehtaaseen. Aineisto on hankittu vuosina 1989 ja 2000 haastattelemalla 25 työntekijää ja 12 työnjohtajaa. Lisäksi tehtiin kysely tutkimuksessa mukana olevilla osastoilla. Vaikka tekstiilialan yritysten ja työntekijöiden määrä on vähentynyt 1980-luvun rajun rakennemuutoksen jälkeen edelleen, jäljelle jääneiden työntekijöiden työssä ole ei ole tapahtunut suuria rakenteellisia tai työnjaollisia muutoksia 1989-2000. Ns. avustavia työntekijäryhmiä on poistunut ja joustava tuotanto on lisännyt vaihtelevuutta ja poikkeustilanteita työn arkeen. Koulutuksen järjestäjänä tekstiilityönantaja on niukkuuden jakaja. Vuoden 1989 aineistossa vain 36 % kyselyyn vastanneista oli edeltäneiden viiden vuoden aikana osallistunut työnantajan järjestämään tai kustantamaan koulutukseen; vuoden 2000 aineistossa koulutukseen osallistuneita oli 59 %. Koulutusta tekstiilitehtaat järjestävät lähinnä vaihtoehtona lomautukselle tuotannon suvantovaiheissa, mutta myös kehittääkseen työntekijöiden osaamista tai ylläpitääkseen työkykyä. Työntekijöiden oma suhtautuminen koulutukseen on ristiriitaista ja osin kielteistäkin. Toisaalta koulutus mielletään työn vastapainoksi, toisaalta koulutuksen koetaan tukevan työn muutoksia ja laajentavan osaamista. Koulutuksen suunnittelu ja toteuttaminen on haasteellista tuotannollis-taloudellisten realiteettien puristuksessa ympäristössä, jossa henkilöstökoulutuksen perinne on heikko. Vaikka koulutus tekstiilitehtaassa onkin marginaalissa (ja marginaalista), oppiminen ei ole. Työntekijät puhuvat oppimisesta luontevimmin työn oppimisen yhteydessä tilanteessa, jossa he uutena työntekijänä tulevat tehtaaseen. Työ ei edellytä ammatillista koulutusta, vaan siihen perehdytään työnopastajan tai kokeneemman työntekijän johdolla. Työn edellyttämä perusosaaminen saavutetaan nopeasti (muutamassa viikossa), mutta ammattitaidon kehittyminen kestää vuosia. Kokenut, ammattinsa osaava työntekijä puhuu oppimisesta sen kohteen kautta. Oppimisen kohteita tekstiilitehtaan lattialla ovat oman työn osaaminen (know how), oman työn perusteet ja työprosessin kokonaisuus (know what and why), kehollisen ja äänettömän osaamisen karttuminen, sosiaaliset suhteet (know who) sekä sopeutuminen ja sietäminen (esim. työaikoihin, koneen rytmiin, työnjakoihin). Työssä oppimista edistävät mahdollisuus vuorovaikutukseen toisten työntekijöiden kanssa ja työntekijän sitoutuminen työhön. Yksitoikkoisessakin teollisuustyössä, hierarkkisten valtarakenteiden ja työkulttuurien puristuksissa työntekijät kehittävät työtään, ammattitaitoaan ja omaa osaamistaan. Tutkimusaineistojen perusteella työnantaja ei ole tunnistanut tai tunnustanut työntekijöiden oppimista, josta kuitenkin näyttäisi olevan myös tuotannon sujumisen ja tuottavuuden kannalta hyötyä. Pyrkimys oppimiseen ja kehittymiseen työssä, joka ei ole sitä edellyttämässä, kohottaa tekstiilitehtaan työntekijät pois marginaalista elinikäisiksi oppijoiksi: ”Oppiminen on oikeestaan kasvamista, sitä, että ihminen kasvaa ja kehittyy. Sitä, ettei jämähdä paikoillensa, että pystyy uudistuun, koska eihän maailma pysy samanmoisena.” (sitaatti tekstiilitehtaan työntekijän haastattelupuheesta vuodelta 2000)
