Kokoelma on aikuisen haikea paluu vuosien taakse. Kirjan runot vievät sinut pohjoiskarjalaiseen maisemaan 40-60-luvulle. Aika oli haasteellista, puutetta liki kaikesta, mutta se ei lapsen mieltä sureta. Suru tuli toista tietä, lukuisten menetysten kautta lähipiirissä. Siitä maton tummemmat raidat. Lisäksi nuoruuteen kuuluu aina liki itsestäänselvästi kipu. Iloa sen sijaan toivat arkisen elämän kuplinta, jylhän kaunis maisema, vuodenajat ja ihmisten läheisyys.

Tämä on konstailematonta runoa, helppoa lähestyä ja elää mukana:

Syksyllä sitten vilja leikattiin ja puitiin/pellolla matala terävä sänki, pistelee jalkapohjiin./Äiti ei naura/ukki makaa lavitsalla riihessä/sarkahousut jalassa./Minä en saisi mennä, mutta menin/avasin oven/ukki siellä yksin, odotti pukemistaan/Äiti ei naura eikä itke/ei puhu eikä huomaa./Ilta pimenee, tähtiä narahtaa taivaalle/liian kirkkaita, kuu liian kalpea, pelto liian pimeä.