Tätä 300-sivuista monologia lukiessa alkaa tuntua siltä, että Lemmy itse istuisi lukijaa vastapäätä, tuoppi kourassa poukkoillen asiasta toiseen. Eikä tarina kärsi tästä. Kirja tuo esiin arvostetun, ilkikurisen muusikon, joka rikkoo häneen liitettyjä myyttejä. Nimet, ajat ja paikat liikkuvat ajatusvirran mukana ja kirja vilisee loistavia anekdootteja, kuten tuhoon tuomittu Lemmyn yritys opettaa Sid Viciousia soittamaan bassoa. Sid ei koskaan bassonsoittoa oppinut, vaikka hänestä tulikin myöhemmin Sex Pistolsin basisti.

Lukija trippailee Lemmyn kyydissä sodan jälkeisessä Walesissa, Lontoon 60-luvun hippi-squateissa, Jimi Hendrixin keikkabussissa, psykedeliabändi Hawkwindin happotripeillä ja Punkaharjun hotellin hajoittajaisissa. Merkittävän uran tehnyt taiteilija osaa ottaa lukijansa kyytiin maanläheisellä ja omaperäisellä tavalla.

Lemmy Kilmister aloitti uransa 1964, jolloin hän soitti R&B bändeissä, kuten Rainmakersissa ja Motown Sectissä. Myöhemmin 60-70-luvulla hän soitti useissa eri genreä edustavissa bändeissä, näistä tärkeimpänä mainittakoon Rockin' Vicars, Gopal's Dream ja Opal Butterfly. Vuonna 1971 Lemmy liittyi progebändi Hawkwindin basistiksi, vaikkei osannut soittaa koko instrumenttia. Neljä vuotta myöhemmin hänet erotettiin - koska hän ei käyttänyt oikeita huumeita, eli happoa. 1975 hän perusti Motörheadin luoden samalla speedmetallin ja thrashmetallin. Motörhead palkittiin kahdesti, ehkäpä omituisuudensa takia, "The worst best band in the world" -tittelillä. Koko palkintoa ei ole jaettu muille kuin Motörheadille. Nyt, 28 vuotta, 18 levyä, Grammy-palkintoja ja useita satoja keikkoja myöhemmin Motörhead on edelleen maailman kovaäänisin bändi.