Kesäyön keisarinnaksi nousee vanha rupikonnanaaras.

Taloissa syttyvät sähkölamput, kun metsässä näkee yhä kulkea. Valoisiin sisätiloihin vetäytynyt ihminen luulee ikkunasta katsoessaan, että ulkona on jo pimeä. Näkemättä voivat jäädä vaikka kotipihan pensaassa kolibrin lailla hurisevat mäntykiitäjät tai hyönteispyynnissä suihkivat viiksisiipat.

”Hämärä on luonnon oma valomerkki, jolloin kymmentuhatpäinen joukko eläinlajeja vaihtaa paikkaa. Kasvitkin liikehtivät”, Lasse Kylänpää kirjoittaa Päivänkierto-kirjassa.

Vuorokaudenajat rytmittävät kasvien ja eläinten elämää ja ohjaavat ihmisen ajattelua ja tekoja. Hämärällä ja pimeydellä on voimakas valta ihmiseen. Kylänpää on itsekin luullut pellonreunan pajupensasta hirveksi ja ollut varma, että se jopa liikkuu.

”Lähdin hakemaan päivänkierrosta hetkiä, jotka koin hukanneeni. Innostuin ja laajensin etsintöjä. Valo ja pimeä antoivat enemmän kuin osasin odottaakaan. Kuljin kuvausretkillä lähiseuduilla, jossa arkinen muuttui yllättäen erityiseksi. Näin tutuissakin paikoissa yksityiskohtia, joita en ollut aiemmin osannut katsoa. Jo kotipiha tarjosi odottamattomia elämyksiä ja mahdollisuuksia.”

Valoa on myös liikaa. Se häikäisee, sokaisee ja hävittää tähtitaivaan. Kolme neljästä suomalaisesta ei enää näe paljain silmin Linnunrataa asuinpaikallaan. Varjoilla ja pilvilläkin on väliä.