Titus Liviuksen laajan Ab urbe condita -teoksen 26. kirja Hannibalin sota: Kaupunkien muurit järkkyvät muodostaa puunilaissotaa käsittelevässä kirjasarjassa käännekohdan, kun aiemmin roomalaisten kannalta perin synkkä ja pelottava sotatilanne on saamassa uutta, varovaista toiveikkuutta.

Seitsemän vuotta ovat roomalaiset taistelleet vuonna 218 eaa. Alppien yli tullutta karthagolaista Hannibalia ja hänen sotapäälliköitään vastaan puolustaakseen valtakuntansa alueita Italiassa, lähisaarilla ja Hispaniassa. Vuosi 211 on ollut surun ja menetysten vuosi: Hispanian joukkoja johtaneet Publius ja Gaius Cornelius Scipio ovat menehtyneet taistelukentälle.

Onneksi Sisiliassa on Syrakusan kaupunkia piiritettänyt Marcus Claudius Marcellus saanut sen vihdoin vallattua. Etelä-Italiassa, Tarentumin satamakaupungissa, isännöi Hannibal mutta ei ole kuitenkaan onnistunut saamaan haltuunsa linnavuorta ja karkottamaan sitä sinnikkäästi puolustanutta roomalaista varusväkeä. Campaniassa roomalaiset ovat myös entisestään tiukentamassa karthagolaisten puolen valinneen Capuan saartoa. Livius toteaakin, että sodassa vallitsi nyt jonkinlainen voimien tasapaino.

Paljon jännitystä mahtuu vielä tähänkin vuoteen, ja varsinaisen pakokauhun Hannibal saa aikaan uhkaamalla itse Rooman muureja ja valmistautumalla marssimaan kaupunkiin. Samaan aikaan idästä, Kreikan mantereelta, missä Makedonian kuningas Filippos on pyrkinyt laventamaan valtaansa, kantautuu Roomaan hyviä uutisia: konsuli Marcus Valerius Flaccus oli solminut liittolaissopimuksen Aitolian kanssa. Suurimman ilon roomalaisille ja valtavan pettymyksen puunilaisille tuottaa kuitenkin nuori, toiveita herättävä Publius Cornelius Scipio valtaamalla alkuvuonna 209 eaa. karthagolaisten Hispaniaan perustaman hallintokeskuksen, Uuden Karthagon.