Portugalilaisen runoilija Fernando Pessoan (1888–1935) ja hänen heteronyymiensä runojen suomalaiset versiot tulevat päätökseensä. Kokoelmassa on noin kahdensadan runon joukko Fernando Pessoan, Ricardo Reisin ja Álvaro de Camposin portugalinkielisiä runoja sekä nuoren Fernando Pessoan englantilaisia runoja käännöksineen ja kommentteineen. Maailmankuvaa 1900-luvun alun Portugaliin niiden myötä syntyy.

Erikoinen piirre Pessoan tuotannossa on runsas heteronyymien käyttö – kaikkiaan heitä on arvioitu olleen yli seitsemänkymmentä. Kirjoittamalla Fernando Pessoa loi uusia ihmisiä. Heteronyymit olivat niin aitoja, että Álvaro de Campos väitti, ettei Fernando Pessoata ollut edes olemassa.

Heteronyymeillä Pessoa loi kirjallisen kaikkeuden, jossa kirjoittajan ja kirjallisten hahmojen, todellisuuden ja sepitteen raja sekoittui, varsinkin kun kirjailija asettui itse kirjalliseen peliinsä tekemällä kirjailija-Pessoasta heteronyymien kanssa tasavertaisen hahmon.

Heteronyymit toivat Pessoalle tilaisuuden pohtia minuutta, olemassaoloa ja kirjoittamista. Nämä teemat kulkevat läpi koko Pessoan tuotannon.

Pessoa itse kirjoitti olevansa ”runon tekijä, feikkaaja, näyttelijä”. Runoilijan kasvoilla on antiikin Personan naamio, naamio naamion naamion päällä. Ja kun runoilija on toiskielinen ja lähes sata vuotta sitten kuollut, niin kirjoittaja ei voi todeta muuta kuin ettei tunne koko miestä – tuntemattomaksi Fernando Pessoa jää.

Fernando vertasi itseään myös puuhun, joka on päätynyt viulun raaka-aineeksi. Hän siteerasi mielellään Camilo Pessanhan (1867–1926) runoa sellosta, Violoncelo Choral, arcadas / De violoncelo, / Convulsionadas. / Pontes aladas / De pesadelo ... josta vapaa suomennos Sellon notkuva jousi / voihkia saa. / Sillat siipinä sen / unten painavien... Camilo Pessanha käyttää rytmiä ja riimiä, niin myös alkusointua ja sisäsointua. Fernando Pessoan runot ovat nekin samankuuloisten sanojen valtaamia aina eksymiseen saakka.