Miira Luhtavaaran hengästyttävä runokokoelma lähtee liikkeelle riisuutumisella. Alussa ollaan alasti, ilman kieltä. Seuraavaksi otetaan hyllystä verisiä esineitä ja rakastetaan niitä. Kasvatetaan ikkunoita, odotetaan kumppania. Lauletaan pelkkää vettä. Ollaan karaokessa, luonnossa, biologiassa, toisessa ihmisessä.Kuunnellaan puhetta ja laulua, kirjoitetaan kirjeitä, ei kuunnella, ei tulla kuulluksi, puhutaan, sanotaan sanoja ja lauseita. Pelätään että valehdellaan aina kun sanotaan jotakin. Luhtavaaran debyytti tutkii kieltä ja kohtaamisen kaipuuta ja niiden mahdottomuutta. Teos ammentaa aiemmin sanotusta, niin korkeakirjallisuudesta kuin iskelmäsanoituksistakin, mutta ponnistaa edeltäjien olkapäiltä aivan uudenlaisiin avaruuksiin. Luhtavaara ottaa kieltä haltuun väärinkäyttämällä klassikoita ja kliseitä. "Olen huomannut että arvostetaan jos vuorosanat ovat omia". Luhtavaara tekee perinteestä oman seoksensa ja muotoilee siitä oman kielensä. Tuo kieli on tiheää ja kiehtovaa.