Maailmanlopun jälkeen helvetissä on ahdasta ja siksi Eurooppan reunoille on perustettu tilapäiskiirastulia majoittamaan loppusijoitustaan odottavia kalmoja. Yksi tällainen on Belfastin Hotel Europassa, ja siellä kymmenen asukkia saa päähänsä yrittää herättää maailman henkiin kertomalla kukin oman elämäntarinansa.

Torni (eli ruttokylän pitopöytä) on kymmenen halpaa tarinaa halvan hotellin kymmenessä huoneessa. Kaikki ne kuvittavat Euroopan ja Suomen 1900-luvun niitä puolia, joista me vielä elävät olisimme mieluummin tietämättä. Ville-Juhani Sutinen ottaa tosissaan usein esitetyn ajatuksen, jonka mukaan kulttuurimme elää kuvista ja kuville: kalmojen tarinat ovat kuin hitaasti tarkentuvia valokuvia, joihin kaikkivaltias kertoja mättää intertekstuaalista kuonaa minkä ehtii. Näissä hämärissä huoneissa (vrt. camera obscura) melkein kaikki kääntyy päälaelleen, mutta kaiken desilluusion läpi loistaa radikaali toivo rituaalisesta puhdistautumisesta, uudesta alusta. Tornista voisi sanoa niin kuin Roland Barthes on sanonut valokuvauksesta, että se on "liikkumattomien ehostettujen kasvojen figuraatio, jonka alla näemme kuoleman". Torni on 1 700 000 merkkiä 440 tiheään ladotulla sivulla. Se on apokalyptinen veijaritarina ja postmoderni odysseia (tai joukko tällaisia). Se on myös jättiläismäinen sika, joka ahmii sisäänsä minkä tahansa romaanin tai tarinan Decameronesta hamaan Finnegans Wakeen, ja nielaisee lopulta itsensä.