Mulle tämä uskonnollinen kieli on vaikeaa. Mä en voi sietää niitä tiettyjä lauseita. Esimerkiksi tämä ”Taivaan Taimi”. Mä vihaan sitä sanontaa! Mä en ollut mikään taimi. Mua ei varjeltu, ei suojeltu, eikä kasvatettu.

Väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä on ollut pitkään vaiettu aihe Suomessa. Yhteisön pitäisi olla tukena ja turvana, mutta entä kun näin ei ole? Johanna Hurtigin uusin teos pureutuu tähän moniulotteiseen ja eettisesti latautuneeseen aiheeseen. Uskonnollista yhteisöä katsotaan teoksessa väkivaltaa kokeneen lapsen näkökulmasta. Kontekstina on vanhoillislestadiolainen herätysliike.

Tutkimuksen lähtökohtana on ajatus väkivallan sosiokulttuurisista sidoksista, eli hengellisten merkitysten, sosiaalisten suhteiden ja rakenteiden välisestä vuorovaikutuksesta. Kiinnostuksen keskiössä ovat lapsuudestaan kertovien perhe-elämä, väkivaltakokemusten muodot sekä yhteisölliset väkivallan ratkaisemisen ja kohtaamisen käytännöt. Aineisto koostuu uhrien ja heidän läheistensä kertomuksista sekä aiheesta käydystä julkisesta ja yhteisöllisestä keskustelusta. Kirjassa on paljon lainauksia uhrien kokemuksista.

Analyysista muodostuu kiinnostava, ristiriitainen ja monin paikoin yllättävä kuva suuren uskonnollisen yhteisön lasten todellisuudesta. Teos tarjoaa arvokasta tietoa vähän käsitellystä aiheesta sekä konkreettisia näkökulmia yksilön ja ryhmän välisten suhteiden ja mekanismien ymmärtämiseen. Johanna Hurtigin puhutteleva ja ainutlaatuinen tutkimus myös helpottaa keskusteluja niin uskonnollisten yhteisöjen sisällä kuin yhteiskunnan ja yhteisöjen välillä.

Taivaan taimet sai Vuoden tiedekirja 2013 -kunniamaininnan.

Saatavana myös e-kirjana.